Sukupolven vaihdos (SPV) – enemmän kuin kauppa: luopumisen kipu ja rohkea uusi alku - Tulevaisuus maaseudulla -hanke

Podcastin tekstivastine 18.6.2026.

Miten sukupolvenvaihdos maatilalla tuntuu – ja mitä kaikkea sen aikana todella käydään läpi? Tässä jaksossa pureudutaan maatilojen sukupolvenvaihdokseen inhimillisestä näkökulmasta: päätöksiin, vastuuseen, luopumiseen ja uusiin alkuun liittyviin tunteisiin.

[jingle]

Johanna Lehtonen

Kaikki elää siinä kriisiä. Se on kaikille iso elämänmuutos ja kukaan ei tahallaan ole hankala, vaan siinä reagoi siihen tilanteeseen. Ja sitten senkin, että voi aina lohduttautua silleen, että mitään täydellisyyttä ei olekaan. Vaikka kuinka ajattelisi, että on valmiiksi puhuttu, niin niitä konflikteja tulee. Se ei tarkoita, että ei oltaisi tehty hommia oikein, vaan me ollaan ihmisiä. Ja ei jäädä niiden asioiden kanssa yksin, vaan otetaan mieluusti jo etupainotteisesti siihen jotakin apuja.

Anna Rauha

Tervetuloa kuuntelemaan SEAMKin podcastia. Tämän jakson ovat tuottaneet Seinäjoen ammattikorkeakoulun Tulevaisuus maaseudulla hanke ja ProAgria Etelä-Pohjanmaan Maatilan varautuminen 2 -hanke. Hankkeet ovat Euroopan unionin osarahoittamia ja molempien hankkeiden osatoteuttajana on MTK Etelä-Pohjanmaa. Housteina tänään Anna Rauha SEAMKilta.

Päivi Kasari

Ja Päivi Kasari ProAgria Etelä-Pohjanmaalta. Tänään me puhutaan sukupolvenvaihdoksesta eli tuttavallisemmin SPV:stä ja erityisesti sen henkisestä puolesta. Vieraaksi me ollaan saatu Johanna Lehtonen ja Mika Koivupuisto.

Anna Rauha

Työkykyneuvoja Johannaan me jo tutustuimmekin viime jaksossa, mutta kaikki ei välttämättä ole kuulleet sitä jaksoa. Niin kertoisitko sä Johanna itsestäsi vähän.

Johanna Lehtonen

Joo, Johanna Lehtonen ja Etelä-Pohjanmaalla toimin työkykyneuvojana Melalla varhaisen tuen palveluissa. [Miksi] mä oon täällä puhumassa, niin tietysti kun on tänne pyydetty, mutta mä oon agrologiopiskelija, elikkä en ole mikään psykoterapeutti enkä sellaisen alan [asiantuntija], mutta olen ollut pankkimaailmassa ennen tätä työtä. Olen ollut rahoittamassa joitakin SPV-kauppojakin, että olen nähnyt sitä puolta ja nyt sitten näkee sitä henkistä puolta, että asiakkaiden on tavallaan sillä historialla ja kokemuksella täällä puhumassa.

Anna Rauha

No Mika, kerrotko sinäkin vähän itsestäsi?

Mika Koivupuisto

Joo Koivupuiston Mika tosiaan nimi. Oon täällä SEAMKissa nyt ollut 5 vuotta ja tällä hetkellä oikeastaan kaikki, mikä liittyy omistajanvaihdoksiin, sukupolvenvaihdoksiin liittyy tähän mun työkuvaan opiskelijayrittäjäkumppanuusvastaavana. Tittelinä se kertoo varmasti jotakin.

Taustasta sen verran, että perheyrittäjä lapsi, joka tarkoitti käytännössä sitä, että mulla oli aina kesätyöpaikka varma meidän omassa yrityksessä. Ja oon Nurmon lukiosta valmistunut. Tuossa vähän työurasta.

Sen verran voi sanoa, että yksi merkittävä, joka vaikutti sitten koko työuran oli se, että onneksi äiti ja isä oli sen verran valveutuneita ja mulla uskallusta, niin lähdin Amerikkaan vaihto-oppilaaksi vuonna 1993-1994 high schooliin. Siitäkin on todella pitkä aika, mutta sitten kun aikanaan valmistuin lukiosta tulin tänne Seinäjoen ammattikorkeakouluun opiskelemaan. Silloin minusta ei pitänyt tulla vielä yrittää missään olosuhteissa, mutta sitten vuonna 2000 meidän yrityksessä tehtiin, voin sanoa ihan suoraankin, että onnistunut sukupolvenvaihdos ja otettiin velipojan kanssa meidän yritys, vaatteita maahantuova yritys haltuun ja sitä polkua tuli sitten 20 vuotta käytyä läpi.

Sitten vuonna 2021 tehtiin iso päätös yritystoiminnan suhteen ja tehtiin erittäin onnistunut, harkittu, hallittu liiketoiminnan alasajo. Etelä-Pohjanmaalla voi sanoa myöskin näin, että lopetettiin huipulla juuri oikeaan aikaan ja niin velipoika jäi eläkkeelle ja nyt mä oon sitten ammattikorkeakoulussa tuomassa tätä yrittäjyysomistajavaihdostietoisuutta opiskelijoille ja myöskin yrityksille.

Anna Rauha

Kiitos. Tässä tulikin vähän teidän uratarinaa samalla kuultua.

Onko joku semmoinen, erityinen tai mieleenpainuva työtehtävä vuosien varrelta? Johanna, haluatko sä aloittaa?

Anna Rauha

Joku sellainen, minkä edelleen muistat?

Johanna Lehtonen

Joo kyllä siis paljonkin on. Ja sitten kun mennään aina siihen, että kun vaitiolovelvollisuus ollut kummassakin työssä. Mutta semmoinen mikä nyt ehkä sopii tähänkin aiheeseen, niin on jäänyt kyllä mieleen, kun on ollut tuota tila missä on ollut rahoittajana. Ja silloin siellä on suunniteltu sitä sukupolvenvaihdosta ja silloin ajattelin, että kuinka jäi semmoinen hyvä ja luottavainen mieli, että tällä on tosi hyvä tämä tekemisen meininki luopujalla ja jatkajalla. No ainahan nyt ajattelee, että on fiksuja ihmisiä ja näin. Mutta mietin, että näiden kanssa varmaan ei tule mitään kahinaa, että näillä tuntuu olevan tosi tasapuolista. Se, että luopuja antoi jatkajan paljolti aina viedä sitä keskustelua.

Sitten kaupat on tehty ja sitten tietysti ei siitä nyt kauheasti kuulunutkaan sen jälkeen. Mutta sitten kun itse on vaihtanut tähän työhön, niin sitten taas palattu saman asian ääreen ja sitten huomasikin, että siellä olikin aika pitkälle päässyt monetkin asiat, todella riitaista. Tuli semmoinen, että onko nämä samat ihmiset ne, kenestä mä ajattelin nyt näin.

Mun mielestä se hyvin kuvastaa sitä -toki tietysti voi olla se, että ei ollut vielä mitään haasteita siinä silloin kun on niitä rahoitusta ja näitä kuvioita tehty. Ja mä väitän kyllä, että mä olisin haistanut sen. Minä aika hyvin osaan lukea sieltä rivien väliä. Mutta toki myös, että voi siinä olla sekin, että kun hoidetaan näitä tämmöisiä paperiasioita, niin me pystytään kyllä tsemppaamaan siinä tilanteessa, että vakuutetaan rahoittaja. Jos siinä nyt olisikin kytenyt jo jotain semmoista. Mutta tietysti se voi olla, että se tuleekin sitten vasta kun se käytäntö on tullut, että on se tilanpito jo uuden toimesta aloitettu, niin sitten ruvetaan törmäilemään. Se on nyt jäänyt mieleen, mitä on aika useinkin miettinyt että.

Päivi Kasari

Niin, ehkä siinäkään ei sitten tullut puhuttua justiin niistä sukupolvenvaihdoksen jälkeisistä tapahtumista, että miten sitten käytännössä tehdään. Ja tosiaan ne tunteet ehkä jäänyt sitten keskustelematta myös siinä vaikka miltä vaikuttikin. No miten Mika?

Mika Koivupuisto

No ehkä mieleenpainuvimpia. Tietysti jos ajattelee yrittäjänuraa, niitä on ollut lukemattomia. . Meidän perheyritys toi vaatteita maahan ympäri maapalloa ja ehkä ne lukuisat ihmiskohtaamiset tuolla ympäri maapalloa on ollut. Elikkä ollaan lähdetty vaikka Hongkongiin, missä on tullut käytyä 20 kertaa, niin siellä meidän tavarantoimittajien väliset keskustelut. Monesti on ollut niin, että ollaan sitten vielä töiden jälkeen lähdetty illallistamaan heidän kanssa. Siellä on oppinut tuntemaan ihan aidosti niitä ihmisiä ja vieläkin on kontakteja heihin. Ollaan sitten yhteydessä esimerkiksi somen kautta.

Se on varmaan yksi niistä mielenkiintoisimmista. Kerran oltiin Intiassa työreissulla ja meillä oli vähän vapaa-aikaa. Siinä oli hieno valaistu talo ja me kysyttiin autokuskilta, että mikä toi on [ja se] sano että se on häähuone. Me oltiin uteliaita velipojan kanssa, että voidaanko ovelta käydä katsomassa. Meillä oli bermuda-sortsit ja t-paita päällä ja ihan vaan pikkuisen nähdään, että minkälainen intialaiset häät on ja lopputulos on se, että mulla on valokuva siitä, kun me ollaan koko 1000 hengen yleisön edessä siellä virallisessa hääkuvassa bermuda-shortsit ja t-paidan päällä.

Päivi Kasari

Kunniavieraina.

Mika Koivupuisto

Joo, ja meillä oli vähän savottaa siinä, kuinka me fiksusti kieltäydytään heidän jatkokutsuista tätä hääjuhlaa viettämä. Mutta en mä olisi ikinä saanut kokea tällaisia asioita ilman yrittäjyyttä ja meidän perheyritystä.

Päivi Kasari

Jäi Intian-reissu kyllä hyvin varmasti mieleen.

No, mitäs teille tulee ekana mieleen sukupolvenvaihdokseen valmistautumisesta? Voisiko vaikka Mika aloittaa tällä kertaa?

Mika Koivupuisto

No sukupolvenvaihdokseen valmistautumisen tärkein asia on riittävä aika. Kun mä SEAMKissa vedän SEAMK-jatkajakoulua – joka on käytännössä opiskelijoille suunnattu, joilla on perheyrittäjyys tausta – aina sanon, että jotka mahdollisesti ehkä aikovat sitä perheyritystä jatkaa, niin siellä usein tulee vastaan se, että lähdetään miettimään vähän liian lähellä sitä todellista sukupolvenvaihdos toteutusaikaa, että kuinka tämä lähdetään toteuttamaan. On aina parasta, että kerkeää riittävästi suunnitella sitä, muodostaa myöskin luopujalle ja jatkajalle ne mielipiteet siitä, että mitä on jatkamassa ja mistä on luopumassa. Se on semmoinen iso asia, mistä me paljon keskustellaan myöskin. Ne henkiset valmiudet puolin ja toisin toteuttaa se kokonaisuus on olemassa.

Anna Rauha

No osaatko sä sanoa mikä on riittävä aika? Se varmaan tietysti riippuu tapauksesta.

Mika Koivupuisto

No se riippuu tapauksesta, mutta sanotaan, että jos ei ole varsinkaan jatkaja ollut siinä perheyrityksessä kauheasti koskaan töissä – mä nyt olin 13 vuotiaasta lähtien, että mulla on ollut pitkä työharjoittelu – mutta jos se on niin, että ei, niin jos vuoden sisällä pitää toteuttaa niin [se on] ihan liian lyhyt aika. Kyllä se ennemmin on niin, että 3-5 vuotta ajetaan pikkuhiljaa sisälle.

Sitä tehdään tarvittavia jopa ihan verotehokkaasti suunnattuja ratkaisuja ja sitten ajetaan sisälle siihen myöskin sitä jatkajaa, että ei käy sitten niin että saa jotakin sellaista, mihinkä ei ole oikeasti valmis. Se on mun mielestä tärkeä päämäärä siinä kokonaisuudessa.

Päivi Kasari

Mä en tiedä, oonkohan mä se varoittava esimerkki nyt tässä. Meillä oli kyllä laskelmia onneksi jo tehty vähän etukäteen, mutta sitten se on ollut ihan huhtikuun varmaan siis viimeinen päivä, käytiin kanssa laskelmia tekemässä ja sitten se yhtäkkiä hoksasi se laskelmien tekijä, että kauppahan täytyy tehdä ennen joulukuuta kun isäni täyttää 63. Jos halutaan äiti saada sille uinuvalle luopumistuelle, mikä silloin vielä oli. Siinä oli tarkoitus tehdä ehkä vuoden päässä siitä se SPV, mutta siinä sitten kauppapäiväksi päätettiin heinäkuun viimeinen päivä ja ajeltiin vielä maataloustoimiston kautta kotia, että saadaanko korjata meidän tukihakemusta. Vielä kun ne paperilla täytettiin ja ne kysyy, että tuota mitä vikaa siinä oli, että ei huomannut siinä mitään, että miten sieltä puuttuu. Ja me oltiin vaan silleen, että no nuoren viljelijän tuen rasti. Mutta toki tässäkin se oli jo sillä lailla puheissa ollut ja oltiin jo useamman kerran kokoonnuttu kyllä aiheen ympärillä, mutta tuli vähän sillä lailla nopeutetussa tahdissa. En tosin kadun jälkikäteen, että hyvin se meni.

Mika Koivupuisto

Niin tässä on ihan semmoinenkin hyvä huomio, että silloin kun niistä asioista on keskusteltu riittävästi, niin sekin on jo sitä prosessia. Mutta kyllä valitettavasti tulee niitä eteen, että luopuja sanoo, että mä oon nyt päättänyt ylihuomenna luopua tästä firman toiminnasta, että siinähän varmaan tätä jatkat. Ja jatkaja on sitten, että no ei ole itse asiassa koskaan tästä keskusteltu aikaisemmin. Eli niitä olettamuksia on sitten siellä taustalla liikaa.

Kyllähän meilläkin kävi niin, että -meitä oli kolme veljestä- mä olin ehkä ajatellut sen asia niin, että kolme veljestä samassa firmassa on liikaa. Meillä oli sukupolvenvaihdosta lähdetty jo toteuttaa ennen vuotta 2000 niin, että mun kaksi vanhinta veljestä jatkaa sitä liiketoimintaa ja mä keksin sitten jonkun muun työuran opintojen jälkeen. Mutta sitten kävi niin, että mun vanhin veli oli tulossa työreissulta auto täynnä vaatteita ja tossa Kyyjärvellä rekkakolari. Välittömästi menehtyi siihen. Siinä meni samalla myöskin sitten meillä sukupolvenvaihdossuunnitelmat jäihin ja siihen tuli itse asiassa semmoinen kolmen vuoden tauko.

Mä valmistuin, lähdin Tampereelle hetkeksi aikaa töihin pankkialalle, mikä oli itse asiassa aivan loistava juttu, että en tullut suoraan siihen meidän perheyritykseen, vaan hain vähän kannuksia ja näkemyksiä myös ulkopuolelta. Ja sitten se ajatus kypsyi ja sitten meillä tehtiin se SPV.

Päivi Kasari

Toi on kyllä tärkeä maataloudessakin, että se on kyllä hyvä käydä vähän muuallakin, ettei vaan suoraan tekee opinnot ja maatalousharjoittelunkin vielä kotona ja sitten siitä suoraan jatkaa. Kyllä se hyvä on käydä katsomassa vähän palkkatöitä tai miten muilla tiloilla tehdään asioita.

No mitenkäs Johanna, mitä sulla tulee ekana mieleen sukupolvenvaihdokseen valmistautumisesta?

Johanna Lehtonen

No tuo justiin onkin hyvä, mitä kerroit sitä sun omaa kokemusta. Mä skannasin tässä ihan jo omassakin elämässä, kun meillä on nyt ihan tuore SPV tehty viime kuun lopussa kauppakirjat. Ollaanhan me puhuttu siitä; Meillä on tehty ensimmäiset laskelmat 13 vuotta sitten, että me ollaan oltu ajoissa asialla. Mutta me rykästiin tuo tosi nopeaa. Se onkin se, että voiko sitä määrittää, että nyt me ruvetaan suunnittelemaan? Onhan se jo sitä suunnittelua. Mun mielestä se on se tärkein, justiin se että mitä haluan.

Jos mä haluan ihan toista tuotantosuuntaa vaikka, niin sittenhän täytyy ruveta jo niiden luopujien tekemään sitä, että ne rupeaa jo pistämään sen päättyvän tuotantosuunnan koneistusta pois tai kaikkia kasveja. Sittenhän se vaatii vuosia. Mutta sekin on monta kertaa, että ne ajatukset on siellä jo kypsynyt. Sitten se itse toteutus voikin olla aika rykäisy. Niinku teilläkin, että on tullut ne päivämäärät siitä, että niin on meilläkin tullut. Kuitenkin tavallansa tuli kiire. Vaikkei ollutkaan kiire, kun sitä oltiin jo kauan puhuttu. Mutta sitten se, että se nuoren viljelijän [tuki]. Itselläkin, kun luulin olevani vielä se kaksikymppinen, niin huomasinkin että pitää laittaa nyt se hakemus, että oon vielä sitten se nuori viljelijä, että saa sen aloitustuen siihen.

Päivi Kasari

Niin se on lopuksi aika pieni osa sitä kaupantekoa se allekirjoituksen tekeminen.

Johanna Lehtonen

Kyllä, joo kyllä. Enemmän se on ehkä justiin se, että kypsyttelee, että onko musta siihen. Ja sitten se, että niin kuin… no kun sitä kun ruvetaan puhumaan että luopujatkin ehkä miettii, että ketä meillä on niitä kandidaatteja tähän. niitä jatkajia. Ketkä haluaisi lähteä.

Ja sitten se, että kun elämä voi tulla väliin, mitä Mikakin sanoi. Voi ihan heittää päälaelleen. Näitä on kyllä kuullut. Ja totta kai, ainahan se on kurja, jos esimerkiksi sä aloitat yrittäjänä että oli tarkoitus että yhdessä tehdään, mutta sitten vaikka luopuja menehtyy. Silloinhan sä joudut ottaa ne ohjat tosi helposti käsiin paljon nopeammin, jäi niin paljon sitä tietoa siirtämättä.

Jotenkin mä ajattelin, että ihanne tilannehan on se, että jos siinä tilalla työllistyy itsekin, että sitä tehdään pikkuhiljaa. Tutustutaan sidosryhmiin, että saa turvallisesti siinä mennä. Niinhän se olisi ihanteellinen, että siinä mennään ainakin se pari vuotta, että sitä tietoa saa siirtää. Valtavasti osaamista sillä luopujalla.

Päivi Kasari

Tämä on nyt ollut hyvä johdanto tähän päivän aiheeseen. Sukupolvenvaihdossahan on monesti tosi odotettu ja myönteinen tapahtuma sekä sen luopujan, että sitten jatkajan osalta. Mutta monesti siihen kuitenkin liittyy myös muita tunteita ja tunteita, jotka on osoittanut ihan vastakkaisiakin. Siihen sisältyy niin paljon. Ja ne paperiasiat hoidetaam aika hyvin, siihen otetaan asiantuntija mukaan. Mutta ne tunteet, tunteista puhuminen ja käytännön asioiden toteutuminen, niin helposti sitten jääkin. Justiin niin kuin oli tässä puhetta, luullaan asioita. Ollaan samalla mielellä siinä hommassa.

Ennen se ehkä meni vähän sillä lailla, että vanhin poika jatkoi, halusi tai ei, mutta nykyään toivottavasti ja useimmiten kyllä myös varmasti keskustellaan, että kuka [tai] onko joku halukas siihen jatkamaan.

Mitä te näette siinä SPVN yhteydessä, että mitä tunteita luopujalla voi olla tai mitä tulee?

Mika Koivupuisto

No kyllä se luopujalla usein on, varsinkin jos on perustanut sen yrityksen tyhjästä. On nähnyt sen kuinka haastavaa se liiketoiminnan luominen on, on tuonut siihen sen oman persoonansa. Se on ikään kuin oma lapsi. Niin kyllä sen huomaa monesti keskusteluissa, että uskaltaa päästää irti siitä omasta lapsestaan, tässä tapauksessa ja luottaa siihen jatkajaan sataprosenttisesti, 110 prosenttisesti.

Toinen on ehkä mikä tulee aika usein, varsinkin nyt kun ihmiset elää terveempänä pidempään. Niin lähtee luopumaan siitä yritystoiminnasta kovin nuorena. Ja nyt mä puhun ihan, että nuori voi olla vielä 65-vuotias. Eli kun on ollut todella aktiivinen yrittäjäura taustalla, niin tulee ehkä helposti vähän semmoinen, että mitäs mä nyt teen. Varsinkin jos on ollut vielä yritys semmoinen, että on tullut varallisuutta niin että pystyy harrastamaan, pystyy matkustamaan. Mutta kun siinäkin tulee jossain kohtaa se pää vastaan, että kun sä oot maapallon kiertänyt ja sitten sulla on tiettyjä harrastuksia ja niitäkään ei voi määrättömästi tehdä, niin se työ on yllättävän iso osa ihmisten sisältöä ja sitä sellaista omaa identiteettiä.

Mä luulen että tästä luopuminen on iso asia. Se tavallaan tarkoittaa luopumista myös siitä, että tietää, että on tietyn ikäinen, niin tää on vähän lopullistakin luopumista. Jos mun pitäisi nyt, täytän 50 kesällä, niin jos mä asetun luopujan rooliin -mitä mä aina sanon jatkakoulussakin että asettukaa myöskin se luopujan rooliin, että miettikääpä itse siihen tilanteeseen – niin kyllä mua voisi ruveta ahdistamaan se, että oliko tää nyt tässä? Näinkö nopeasti tää meni?

Päivi Kasari

Niin siinä menee aika lailla koko elämä uusiksi: Sun kaikki sidosryhmät ja kaikki, mitä sä oot päivittäin tehnyt. Ei sulla ole niille ihmisille enää sellaista asiaa. Niin että kyllä siinä pitää aika monesta asiasta luopua, ei se oo pelkästään se eläinten hoitaminen tai peltojen kylväminen.

Anna Rauha

Mä mietin tässä vähän niinku ulkopuolisena, että mitenkä se eroaa tämmöisestä normaali palkkatyöläisen eläkkeelle jäämisestä se, että luopuu maatilasta? Liittyykö siihen vielä jotakin erityistä? Onko joku erityinen twisti?

Johanna Lehtonen

Kyllä mää ajattelin, että tuo oli tosi hyvin, kun Mika sanoi, että vähän niinku luopuu [tai] päästää sen lapsen. koska kyllä moni jatkaja kuvaa luopumistansa…Vaikka itsellä on vaan yksi sisarus, että meillä oli kolme lasta ja isälle se yritys oli rakkain. Tottakai se on, jos se on luotu tyhjästä ja siihen liittyy niin paljon. Tai sitten vaikka ei olisi luotu tyhjästäkään, että on jatkanut sitä.

Ja kun ainahan ei me saada valmiiksi kaikkia asioita. Mä voisin hyvinkin kuvitella ja tiedostan.  Oma isänikin, että sillä on paljon vielä semmoisia, mitä se aikoo tehdä ja se puhuu niistä totta kai vieläkin, että mä teen nuo vielä. Vaikka se voi olla, että mä oon ihan eri mieltä siitä asiasta.

Mun mielestä on hyvin, jos pitää ajatella, että pitäisi samaistua siihen tai mennä siihen luopujan rooliin, kun pitäisi aina muistaa se, että kumpikin elää siinä sellaista kriisiä. Se elämänmuutos on niin suuri, kun ajattelee, että sullahan muuttuu ihan kaikki. Kun oletko sä sitten enää samalla tavalla?

No tietysti voisi ajatella, että olisiko sitten aikaa enemmän olla jossain, vaikka kuntapolitiikassa tai tämmöisessä järjestötoiminnassa, mitä ei välttämättä niin kerennyt siinä yrittäjäaikana. Mutta onhan se. Voi olla, että olisi halua haluakin siihen luopumiseen, mutta se, että yllättävän vaikeata se on, että millä mä sitten täytän sen. Ja varmasti niitä tulee niitä semmoisia tunteita, että olenko mä enää tarpeellinen. Se on varmaan se yks suurin.

Päivi Kasari

Ja toi mitä Anna sanoit siitä, että miten se eroaa sitä palkansaajan eläköitymisestä, niin monesti maatilalla sä luovut myös siitä sun kodista. Aika usein maatilan päärakennus sijaitsee tilan tilakeskuksessa ja sinne sitten se jatkaja muuttaa ihan käytännönkin syistä. Onhan se ihan valtava elämänmuutos. Sä luovut sun töistä, mutta sitten sä myös muutat uuteen kotiin. On se iso asia.

Mika Koivupuisto

Joo, toi hyvä pointti. Tunnistan tuossa, kun jatkajakoulussa SEAMKissa on paljon myöskin agrologiopiskelijat, joilla on maatila. Niin onhan se tavallaan vielä ihan eri asia luopua maatilasta, kun siinä usein asutaan samassa pihapiirissä. Ympäristössä [on] ne koneet, laitteet, rakennukset, ihan koko elämä on ollut siinä tietyssä pihapiirissä. Sitten taas jos ajattelee tällaista osto- ja myyntiliikettä monesti se oma talo on jossakin ihan muualla. Kun sitten se fyysinen paikka ja nykypäivänä, vaikka verkkokauppa voi olla ihan varteenotettavaa menestyvää liiketoimintaa, niin voisin kuvitella, että siinä maatilassa on vielä erilaiset tunteet pelissä, kun toisen tyyppisessä yrityksessä.

Anna Rauha

Jalat on syvällä siellä maassa, siis juuret kasvanut sinne multaan.

Päivi Kasari

Niin ja usean sukupolven ajan.

Anna Rauha

Ajattelin kanssa sitä, että et eikö ole monesti tämmöisiä [maatiloja], että ne on voinut olla vaikka satojakin vuosia vaikka samalla suvulla, samalla perheellä.

Päivi Kasari

Ja onhan se. Itsekin mietin, että mä 13 vuotta tässä nyt vasta ollut maatalousyrittäjänä. Mutta miettii sitä, että jos tulisi se hetki, että pitäisi luopua tuosta maatilasta, niin olisihan se jo tässä kohtaa kova paikka. Ja varsinkin jos se pitäisi tehdä veitsellä leikaten, että mä myyn sen maanantaina, ja tiistaina mulla ei ole enää mitään asiaa mihinkään. Että olisi aika karu muutos silläkin lailla hyvä vähän myös…

Tietysti ihannetilanteessa se menee niin, että siitä luovutaan pikkuhiljaa: Toinen ottaa enemmän vastuuta pikkuhiljaa ja toinen luopuu pikkuhiljaa. Mutta tietysti se vaatii kyllä myös ne henkilökemiat. Mutta sekin tietysti, jos molemmat sen tahtoo ja se puhutaan.

Johanna Lehtonen

Niin, sekin on sitä suunnittelua, että sitä aikataulutetaan. Mun mielestä ne on ollut ihan fiksuja mitä on kuullut, että jos kauppa tehtäisiin nyt 1.5. tänä vuonna, niin luopujilla on aikaa, jos nyt päätetään, että se asuminenkin vaihtuu, niin siihen siirtymiseen on aikaa vaikka vuosi. Siihen muuttamiseen. Tai vaikkei sitä nyt olisi kirjattu mihinkään, niin me on ajateltu jo ne asiat, että kuinka tämä tehdään. Että saa pikkuhiljaa sopeutua siihen ajatukseen ja ettei kaikki tapahdu siinä – kun se veitsellä leikaten on aika raakaa.

Päivi Kasari

Ja mä muistan meillä silloin SPVN jälkeen, niin isä aluks, kun tuli jotakin MAVin kirjeitä, niin se avasi ja luki ne, jos se jos se ne näki. Sitten hetken päästä se rupesi tuomaan niitä kirjeitä mulle, että avaa nyt ja katso nyt tuli tämmöinen mitä siellä on. Ja sitten se hetken päästä enää kysy, että onko nyt tullut tärkeitä kirjeitä.

Johanna Lehtonen

Niin tuohan just kuvastaa sitä mun mielestä, että kun ei se vaikka me kuinka suunniteltaisi ja henkisesti valmistauduttaisiin, niin se tilanne on silti meille ihan uusi. Niin tuohan menee justiin – mutta tuossa on ollut positiivinen muutos koko ajan, se on mennyt oikeaan suuntaan. Kun sähän teet vanhalla tavalla, että vaihtuu etunimi siinä [kirjekuoressa], mutta mäpäs avaan tämän vielä kun mä oon aina avannut nämä. Ja sitten huomaat, että ai niin joo, ei tässä olekaan mun etunimi, että annanpa tuolle, että avaa nyt jo.

Mika Koivupuisto

Ja kyllä mä niin kun toivon, että tää ihmisten välinen keskustelukulttuuri, vuorovaikutus tälleen kasvotusten näkeminen säilyy. Se on vähän rapautumassa sen takia, että ihmiset ei enää soita puhelimellakaan niin helposti, kaikki hoidetaan jotenkin digitaalisten välineiden kautta. Mutta mä en jaksa usko, että ikinä onnistunut perheyrityksen sukupolvenvaihdos toteutuu niin, että siitä ei keskustella avoimesti, eikä osata keskustella. Mä luulen, että se keskustelukulttuurin luominen on äärettömän tärkeätä. Ja myöskin, että se luopuja käy itsensä kanssa sitä omaa debattia, että hei nyt mulla tulee tietty vaihe elämässä vastaan. Rupeaa käymään pään sisällä sitä työstöä ja toisaalta sitten samalla tavalla asettuu myöskin sen jatkajan rooliin, että miten jos minä olisin nyt jatkaja, miten minä haluaisin tämän SPV:n hoidettavaksi. Se on vähän molemminpuolista ymmärrystä, että se ei vaan voi mennä niin, että joku päättää, vaan sen pitää olla niin kun yhteinen päätös.

Päivi Kasari

Ja varmaan kannattaa justiin pysähtyä miettimään, että miltä se itsestä tuntui olla se jatkaja. Mitä tunteita silloin itse kävi lävitse, koska on itse ollut siinä samassa tilanteessa.

Johanna Lehtonen

Se onkin ihan hyvä palata siihen, että mitenkä meillä meni ja paljonko siitä on väännetty. Sitten ehkä justiin se, että kun totta kai ylipäänsä jo vanhempana sitähän haluaisi, että lapset ei ihan samalla lailla kolauttelisi päätä ja kantapäitä, kuin mitä itse on. Vähän yrittää sanoa, ettei tuo kannata, että mä oon kokeillut tuon jo. Mutta se, että annatko sä sen tai pystytkö sä katsomaan siitä vierestä, kun se toinen nyt itse opettelee jonkun asian.

Meillä on ainakin niin, että totta kai kun on itse ollut kauan silleen, että mä katson sitä tilaa ulkopuolelta, niin mulla on ajatuksia siitä mitä mä haluaisin kokeilla. Ja toinen on heti: ”Ei tuu mitään. Ei toimi meillä.”  Että antaa, kun se toinen on siinä, se jatkaja, niin pystytkö sä katsomaan vierestä, että pitääkö vaan istua käsiensä päällä että. Voi olla että tullaan siihen samaan lopputulokseen, että ei muuten toiminut meillä, mutta sen pitää saada itse tehdä ne.

Anna Rauha

Tästä me varmaan tullaankin näihin jatkajan tunteisiin. Puhuttiin pitkään luopujan tunteista. Mitä jatkajalla tapahtuu päässä siinä vaiheessa, kun SPV on käsillä?

Johanna Lehtonen

Mä ajattelin että se on varmaan ihan into piukassa , että mitä kaikkea mä haluan muuttaa. Sitten, kun minä päätän, niin mä haluan tämän tehdä. Mutta sitten myös se semmoinen, että onko musta tähän, ja että se valtava vastuu ja missä kohtaa se tipahtaa? Myös sekin pelko, että onnistunko mä? Mitä jos en mä onnistukaan?

Mika Koivupuisto

Joo, kyllä se jatkaja käy ihan samoja tilanteita läpi.

Muistan kun meillä sukupolvenvaihdos toteutettiin, niin mä oon ollut kaksikymmentäneljävuotias. Täällähän perheyrityksissä urapolkuhan on sitten monesti rakettimainen: suoraan kesätyöntekijästä toimitusjohtajaksi –  [naurua] niin kyllä mä voin sanoa, että olihan siinä kämmenet kosteina ensimmäinen puoli vuotta. Meillä oli 12 henkeä töissä, että siinä oli jonkunlainen tuota henkilöstökin. Se oli henkilöstöjohtamista, se oli yrityksen johtamista, talousjohtamista. Samaan aikaan meillä oli riittävästi velkaa sillä yrityksellä. Tuossa sanoinkin ennen kuin podcasta alkoi, että isä sanoi aina, että muistakaa pojat aina, että velka on hyvästä se pitää virkeänä. [naurua] Ja niin se piti!

Mutta sitten taas äitini oli vähän saman luontoinen kuin minä, että kun joku päätetty niin se on sitten päätetty! Siinä kaksi jästipäätä kun välillä keskusteli jostakin talouteen liittyvistä asioista, niin kyllä meidän piti hakea vähän sitä omaa tilaakin sitten siinä välillä. Mä halusin tehdä sen asian omalla tavalla ja äiti oli päättänyt, että se tehdään hänen tavallaan. Mutta kun on 40 vuotta käytännössä ikäeroa meillä, niin meillä oli vähän tavat erilaiset hoitaa.

Yksi hyvä esimerkki oli se palkanlaskenta. Varmaan ensimmäinen kerta kun tein, niin äiti toi semmoisen metri kertaa metri muovisen alustan, missä oli semmoinen 40 vuotta vanha palkkakorttisysteemi.  Käsin laski ne palkat siihen ja siihen meni aikaa tunti. No, sitten me tehtiin seuraavassa kuussa vielä sama juttu ja kolmannen kuun jälkeen mä sanoin, että kun on tämmöinen Excel, johon voi laittaa automaattiset kaavat niin se laskee sen itse. Niin mä muistan äitini ilmeen, kun se homma oli hoidettu viidessä minuutissa, se sama asia. [naurua] Tällaisia. Kyllä totta kai ihan hyväksyi sen tilanteen sitten.

Mutta se, että uskaltaa ottaa myöskin sen johtajuuden, se on iso tekijä siinä. Eli pitää uskaltaa myös käydä se keskustelu  sen luopujan kanssa, että ”hei minä nyt johdan tätä yritystä ja me hoidetaan tää nyt mun tavalla.”

Sitten taas mitä tossa olikin, että se pelko siitä, että onnistunko mä. Ei se voi olla niin, että takki auki lähtee sitä uutta roolia vetää. Pitää tarkasti kuunnella myöskin. Siellä on henkilöstö, joka monesti tietää todella tarkasti yrityksen asioista. Niitä kannattaa kuunnella siinä alkuvaiheessa hyvinkin tarkasti. Ja sitten totta kai luopujilta ottaa sopivasti niitä neuvoja.

Päivi Kasari

Niin, kyllähän ne luopujat monta asiaa on tehnyt myös oikein. Kyllä kannattaa se niittenkin mielipide kuunnella, mutta sitten kuitenkin tehdä myös ne omat ratkaisut sitten lopuksi.

Anna Rauha

Jäi vaan mieleen se Johannan kertomus siitä riitaisasta SPV:stä, joka sulle oli jäänyt työuraltasi mieleen. Mietin vain, että mitäköhän siellä on käynyt. Oliko siellä tunteet päässeet pintaan vai mistäköhän tuli se tilanne, että vaikka ensin näytti kaikki olevan hyvin, niin yhtäkkiä homma lävähtikin silmille.

Johanna Lehtonen

Niin. Siinä on varmaan käynyt justiin niin, että tavallaan ei ole tajuttukaan sitä, että kuinka se muuttuu, sitten kun ne roolit vaihtuu. Voi olla että toisella on kauhean jämäkkänä se, että mä haluan tehdä asiat mun tavalla ja luopuja, kun on jäänyt siihen töihin, haluaa silti jatkaa vielä sillä omalla tavalla. Siinä on heti ensimmäinen kahnaus.

Ja tietysti, jos ollaan hyvin jästipäisiä kumpikin -mikä tavallaan se on aina mun mielestä hyvä asia, että pitää olla vähän semmoinen, että siinä että alistu. Etenkään jatkajan ei sovi liiaksi alistua. Jos se on päättänyt, niin mun mielestä se semmoinen aika yksinkertainen ajattelu, että joka kantaa vastuun ja maksaa ne velat, niin se kyllä päättää. Päätökset pitää tulla itseltä. Mutta toki mun mielestä se olisi hullua, ettet sä kuuntele sitä luopujaa, joka on tehnyt sitä jo pitkään. Sillähän on ihan valtava tietämys. Mä ainakin sieltä imisin kaiken.

Toki sitten, että onko siinä ollut luonteet sitten semmoiset, että on lyöty päitä yhteen. Se on tullutkin sitten yllätyksenä, että siinä on lähtenyt tunne viemään niin paljon, että ollaan sitten vaan enää apukuljettajan paikalla.

Mika Koivupuisto

Meillä oli viimeisessä jatkajakoulussa kolmisen viikkoa sitten: Toin opiskelijoille sitä näkemystä, että kun he lähtee yritystä jatkamaan, niin tehkää myös oma jatkamisstrategia. Semmoinen missä te ette ensi alkuun myöskään välttämättä keskustele sen luopujan kanssa, vaan miellätte itse. Laitatte ihan paperille hyviä puolia siitä yritystoiminnasta: Onko sillä yrityksellä aidosti jatkamisen edellytyksiä? Onko siellä markkinoita? Kuinka paljon sitä [liiketoimintaa] voi muuttaa vastaamaan nykypäivän haasteita? Onko intohimoa? Eli tehdä tämmöinen, vaikka swot-analyysi. On myöskin monia muita työkaluja mitä voi käyttää siinä oman pohdinnan tueksi. Sitä kautta kun tekee sen oman koululäksyn siitä ajatustyöstä, niin on helpompi mennä sitten juttelemaan myöskin luopujan kanssa.

Ja kyllä mä uskon, että kyllä tässä elämässä vaan menee niin, että kun sä uskottavasti pystyt esittämään, että ”hei tää toimii näin”, niin moni tässä tapauksessa luopujakin ajattelee, että ”ei vitsi, toi on tehnyt muuten aika paljon kotiläksyjä etukäteen.”  Tämä menee helpommin tämä sukupolvenvaihdos, kun mä uskallan luottaa myös tuohon luopujaan sataprosenttisesti.

Anna Rauha

Mä just ajattelin, että tuollainen luottamus tuntuu olevan semmoinen, tai siis, se on tärkeä asia varmaan puolin ja toisin. Mutta juuri, että luopuja pystyy luottamaan siihen, että hänen ”lastaan” hoidetaan hyvin jatkossakin.

Johanna Lehtonen (35:15/1:31)

Ja ehkä se onkin justiin minkä Mika kertoi siitä palkanlaskennasta. Mun mielestä hyvin kuvaava että, on ensin ollut, että mulla olisi tähän toinenkin työkalu tai ehkä olet miettinyt, että voisi tehdä vähän toisinkin, mutta on silti tehnyt sen sillä toisella tapaa. Sitten on varmaan kypsynyt mielessä, [että] ei kyllä, mä haluan tehdä tällä omalla tapaa. Se on ollut sille toiselle jo aika semmoinen opettaja. Siinä ei ole yhtään moitittu, että mä en tee tuolla sun työläällä [tavalla] että tähänhän on helpompikin [tapa]. Vaan se on ollut semmoista [lempeää]. Koska onhan siinä asiassa eri, että kuinka syyttävästi [puhuu]. Tai jos siinä nyt on ne tunteet kauhean edellä, niin harvemmin kauhean nätisti tulee sanottua.

Sitten mitä itselläkin tulee tiloja missä ollaan riitaannuttu, niin me ollaan päästy siihen pisteeseen, että oletetaan muttei puhuta tai kysytä, [vaan] päätellään jo valmiiksi. Siitä tulee niin kauhea soppa, että sitten yleensä ne päätyy semmoisiin, että ajattelee, että kuinka noin fiksut ihmiset on ajautunut tämmöiseen tilanteeseen.

Päivi Kasari

Ja varmaan kun Mika sanoit tuosta jatkamisstrategiasta, niin yhtälailla kannattaisi varmaan sen luopujan tehdä se luopumisstrategia. Miten haluaisi luopua ja miten aikoo luopua. Kyllähän se jokaisen maatalousyrittäjän ura loppuu joskus joka tapauksessa.

Mika Koivupuisto

Ehdottomasti se koskee molempia. Tuossa aikaisemmin kun sanoin, että jos on tullut varallisuutta niin pitää myöskin muistaa se, että tää yrittäminen ei lähtökohtaisesti tarkoita aina sitä, että sitä on sitä varallisuutta kertynyt mahdottomasti ja että voi tuosta noin vaan jättää sen liiketoiminnan ja luopua. Siinä oikeasti pitää myöskin miettiä sitä omaa eläketurvaa ja tulevaisuutta. Ei sekään ole kivaa, että jäät 58-vuotiaana pois omasta perheyrityksestä ja sitten kituutat seuraavat 30 vuotta. Vaan mieluummin mä kyllä sanon, ettei mitään, jatkaa vaikka sitten sinne 68 -70-vuotiaaksi miltä ikinä tuntuu.

Mulla on muuten yksi asiakas tuolla Kolarissa, Lapissa, semmoinen kun Ullan Asuste. Ulla on 90-vuotias virkeä yrittäjä ja vaatekauppias. Äärettömän paljon varmaan hänkin kokee saavansa sisältöä kuitenkin siihen [elämään], eikä ole sitten niitä jatkajia tiedossa tälle liiketoiminnalle. Mutta vaikka olisikin, niin pitää aina miettiä myöskin tuo puoli, että onko se taloudellisesti mahdollista ja tehdä tämmöinen strateginen suunnitelma, että koska se voisi olla mahdollista?

Päivi Kasari

Mitäs sitten, jos sitä jatkajaa ei olekaan tiedossa?

Johanna Lehtonen

No, kyllähän niitä on paljon. Voi olla tietysti, että ei ole lapsia tai vaikka olisi lapsia, niin kaikki on silleen, että en todellakaan ole jatkamassa. Mutta aina [voi] miettiä sen, että maatalouskin voidaan myydä ulkopuolella. Paljon on maatalousyrittäjiä, jotka on aloittanut ostamalla ulkopuolelta, että ei ole mitään sukulaisuussuhdetta. Yhtä lailla kuin mikä muukin tahansa yritys, niin se on myös myytävissä.

Ja sitten mä ajattelin vielä nätä luopujia, että kuinka [ja] missä kohtaa jää pois. Niin mun mielestä kaikki sen tiedostaa, vaikka varmaan ne vanhat isännät voi olla että ne on semmoiset vähän… tulee sitä riitaakin siinä, mutta kuinka tärkeä työvoima ne on siellä. Kun niitä ei sitten enää olekaan, niin mikä valtava menetys se on. Ihan jo silläkin olisi tosi tärkeätä pitää ne siinä mukana.

Mika Koivupuisto

Ja tuohon, jos ei sitä jatkajaa ole ja vaikka perhepiirissä olisikin, mutta ei vaan ole yksinkertaisesti innostusta, niin samalla tavalla myöskin hyvä miettiä se, että miten tämä yritystoiminta sitten siirtyy uudelle omistajalle vai tuleeko [pohdittavaksi] myöskin se, että lopetetaanko se liiketoiminta? Ja siinä on mun mielestä tosi tärkeätä tehdä riittävän pitkäjänteinen suunnitelma, ettei se tapahdu liian nopeasti.

Puhutaan paljon sellaisistakin, jos lähdetään myymään sitä liiketoimintaa, niin meillä on valitettavasti liikaa suomessa sellaisia yrityksiä, jotka ei ole myyntikuntoisia. Eli ne on tavallaan paperilla kannattavia yrityksiä, mutta niillä on koneet laitteet, asiakkaat, tuotantotilat, kaikki on vanhentuneita. Ja jos ei löydy jatkajaa, lähdetään myymään sitä yritystä. Yhtäkkiä potentiaalinen ostaja rupeaa katsomaan, että ei tässä ole mitään ostettavaa. Kuten sanoin, niin se on tavallaan kannattava yritys ollut sen nykyisen omistajan aikana, mutta uusi omistaja ei näe siinä mahdollisuuksia. Se on liikaa ehkä henkilöitynyt tai sitten tulee tämä, että pidetään niin suuressa arvossa sitä omaa lastaan, että pyydetään oikeasti 10 000 € yrityksestä 500 000 €, eikä ymmärretä sitä, että nyt on pakko vaan joko lopettaa tai myydä sellaisilla markkinaehtoisella hinnalla, mikä on sille ostajalle mielekäs. Eli yritys pitää mun mielestä pitää koko ajan myöskin myyntikuntoisena, eikä niin että ruvetaan sitten viimeisen kahdenvuoden aikana kunnostamaan niitä rakenteita. Se on ihan aina myöhäistä siinä kohtaa.

Päivi Kasari

Niin, toisella voi tulla se, että kun haluaa myydä, niin haluaisi tavallaan myydä ne tunteensa siinä samalla. Ostaja ei kyllä välttämättä halua niitä tunteita ostaa ainakaan rahalla. Mutta ajattelisi toisaalta maatalouden kohdalla, jos ei sitä omaa jatkajaa ole, niin olisihan se hieno nähdä, että sillä markilla se elämä jatkuu. Koska jos se vaihtoehto on se, että se [kaikki] ränsistyy kun ei kukaan niistä huolehdi, niin ei sekään kiva vaihtoehto ole.

Johanna Lehtonen

Se onkin varmaan, että se erot siinä justiin, että minkä arvoista. Mä mietin, että se on useillakin tiloilla niin, että luopuja näkee ne omat rakennukset ja koneet niin että ”nehän on, ettei muuta kun päästää menehe vaan. Se on 10 vuodeksi eteenpäin kaikki laitettu!” Ja samasta jatkaja katsoo, että korjausvelkaa 50 000 tuonne, tuolla pitää koneisiin tehdä tuommoisia, tuo pitää uusia. Me nähdään se sama tilanne niin eri tavalla.

Maatilalla tietysti, jos vaan talous antaa myöten, että vaikka sitten, jos on eläintilasta kyse, että vaikka se loppuisi, niin voisiko miettiä, että ne pellot jatkaa. Joku muu viljelijä vuokraa ne. Silloin sä jäät siihen asumaan. Siinä sun markilla [ei] enää samanlaista toimintaa ole, mutta paljonhan mennään siihen, että vuokrataan ne pellot ulkopuolelle.

Päivi Kasari

No tuossa jo vähän puhuttiinkin luopumisstrategiasta ja jatkamisstrategiasta. Nää on ihan hyviä tapoja valmistautua, mutta tuleeko vielä jotain muuta mieleen, että miten siihen pitäisi henkisesti valmistautua siihen SPV:een?

Johanna Lehtonen

Mun mielestä vain se semmoinen keskustelu, että mikä kenenkäkin rooli on sitten sen jälkeen, ettei tule niitä yllätyksiä. Jos siihen on päädytty, että luopujat jää siihen töihin, niin millä tavallaan se on, [esimerkiksi] maksetaanko siitä palkkaa? Tai sitten niin, että kuka siinä sitten päättää niistä asioista [kun] se vaihdos on kuitenkin tapahtunut, siellä on jotain muuttunut.

Ja sitten, jos ne asumiskuviot muuttuu. Vaikka vanhemmat olisi sitten jo päättänyt, että niillä on jo joku eläkekämppä katseltuna, niin mitä sitten ne sisarukset,kun ne on tottunut aina tulla sinne? Sekin on varmaan, että paljolti säilytetään niitä ylimääräisiä tavaroita siellä kotomarkilla, ”sinnehän mahtuu, kato viedään sinne se, kun ei me sitä kirjahyllyä nyt tarvita, mutta viedään sinne, sehän mahtuu hyvin sinne.”

Päivi Kasari

Niin, se täytyy luopujallakin olla kyky ja halu luopua siitä tilasta. Se pitää tehdä itsellensä selväksi joka tapauksessa, että luovuttava on.

Mika Koivupuisto

Tämä mitä seuraavaksi sanon voi tuntua aika yksioikoiselta ja julmaltakin, tunteettomalta tavalta. Kun mietitään liiketoimintaa isossa kuvassa, niin kun se vaan on liiketoimintaa. Sen tarkoituksena on kuitenkin, että sillä mahdollistetaan se oma toimeentulo ja palvellaan niitä asiakkaita niin hyvin kuin se ikinä on vaan mahdollista. Se, että uskaltaa tehdä sopimuksia myöskin luopujan ja jatkajan välillä, eli että ne ei jää suusanallisiksi koskaan. Kun elämäntilanteet voi muuttua, tulee näitä valitettavia kuolemantapauksia, tulee joitakin muita isompia muutoksia, elämä mullistuu. Kun ne on paperilla sovittu -vaikka se kuinka tuntuisi perhepiirissä, että ”no ei kai näitä nyt paperilla tarvitse.” Näitä on lukuisia tarinoita, eikä ne ole edes tarinoita vaan ihan tilanteita, että kun suusanallisesti on sovittu niin sitten on alettu tapella ihan ydinperhepiirissä. Siinä on pieni kuitenkin henkinen tilanne, kun asioita sovitaan paperilla. Ne on juridisestikin pitäviä. Jos sattuisikin se tilanne, niin ei ruveta riitelemään ehkä aivan niin helposti. Ja sitten kun ne on sovittu, niin se on vähän niinku Suomessa tapana, että kättä kun lyödään päälle niin näin tämä asia sitten menee ja purraan hammasta, jos tuleekin se hankala tilanne vastaan.

Päivi Kasari

Ja sitten siinä suusanallisessa sopimisessa voi olla myös se, että toisen mielestä asia on sovittu, mutta toisen mielestä siitä on vaan keskusteltu alustavasti.

Mika Koivupuisto

Ja sitten kun se jää muistin varaan ja sitten kun tulee vielä nää sukupolvevaihdokseen liittyvät tunteet peliin, niin sittenhän se hernekeitto on valmis.

Johanna Lehtonen

Ne voi olla tosi pieniä asioita. Mä oon ainakin törmännyt tässä omassa työssäni siihen, että kun kauppakirjassa on lueteltu, että myydään se koko maatalouden irtaimisto, niin se tarkoittaa niitä akkuporakoneita, jatkojohtoja, niin traktoreita kuin kaikkea muutakin kalustoa. Mun mielestä eniten niitä riitoja tulee just niistä pienistä. Sitä on vaikea ymmärtää, että sä oot oikeasti myynyt ne.

Ja sitten sitä tapellaan, kun sä lähdet korjaamaan jotakin traktoria ja sä et löydä niitä sun työkaluja. Kun meillä voi olla vaikka erilainen tapa säilyttääkin niitä.  Se kun tehdään yhdessä ja totta kai voi käyttää niinku tähänkin asti, mutta kyllä se yleensä sitten tulee ne riidat siinä, että kuka sen jatkojohdon nyt sitten omistaa ja missä ne sitä säilytetään ja voiko sen ottaa ilman lupaa sinne omalle työmaallensa. [naurua]

Mika Koivupuisto

Tämä tavallaan liittyy tähän, mitä sanoin sopimusteknisesti. Meillähän oli esimerkiksi velipojan kanssa semmoinen osakassopimus, jossa sovittiin asia niin, että jos tulee joku iso fundamentaalinen erimielisyys jostakin asiasta, millä on isossa kuvassa merkitystä, [kuten] mihinkä suuntaan liiketoimintaa viedään, niin me käydään neuvottelu. Jos me päästään siinä ekassa neuvottelussa sopimukseen, [niin] fine, sitten me mennään siihen suuntaan. Jos ei päästä, pidetään pieni tauko, pari viikkoa. Tullaan uudestaan neuvottelupöydän ääreen, ollaan saatu vähän puhaltaa happea,  jäsennellä ajatuksia. Jos ei toisellakaan neuvottelukierroksella tule sopimusta. Meillä niin, että lyödään hattu pöytään [ja] sinne laittaa summan, millä ostaa toisen pois. Ikinä ei tarvinnut mennä ekaa neuvottelukierrosta pidemmälle. Ja se oli vaan semmoinen, kun meillä oli 50-50 omistus, niin pakko oli olla päätöksentekomekanismi.

Se ei voi mennä liiketoiminnassa niin, että ruvetaan omistajat siellä vääntämään jostakin asiasta, vaan on pakko mennä eteenpäin, oli se sitten oikea ja väärä. Toi ratkaisi sitten toi tapa, että lyödään hattu pöytään, niin se joka lyö suuremman summan sinne saa tehdä sitten ihan mitä lystää sille päätökselle ja liiketoiminnalle. Tämäkin voi kuulostaa julmalta ja yksioikoiselta, meillä oli mekanismi luotu sinne ja just oltiin helmikuussa taas rakkaan velipoikanen kanssa Milanossa, että meillä on oikein hyvät välit. [hymähtelyä] Pidettiin tuommoinen poikien reissu.

Päivi Kasari

Niin varmaan toi pakottaa -en tiedä onko se nyt oikeassa oikea sana siihen – mutta pakottaa siihen ongelmanratkaisukykyyn ja yhteisen hyvän löytämiseen, kun se on noin selkeä, että sitten tehdään näin. Oikeasti tulee mietittyä niitä ratkaisuja varmasti eri lailla molemmista suunnista, että OK, kumpi näistä nyt voisi olla hyvä. Koska välttämättä aina ei ole itse oikeassa.

Johanna Lehtonen

Niin ja onko sillä väliä, kumpi on oikeassa? Mutta eteenpäin pitää mennä ja joku ratkaisu pitää syntyä, niin tuommoinenhan on hyvä, että on malli siihen jo.

Mika Koivupuisto

Se pitää muistaa, että se yritys ei kuitenkaan ole pelkästään niiden omistajien yritys, vaan siellä on työntekijöitä, joilla on elämä, joilla on asuntovelkaa. Joilla on muutakin elämää kuin se työ, mutta työ on niillekin tosi tärkeä. Se ei voi mennä niinkään, että ne omistajat rupeaa tappelemaan niin sukupolvenvaihdoksen tilanteessa kuin aktiivisessakaan vaiheessakaan, koska se on myöskin niitten työntekijöiden näkökulmasta ihan katastrofaalinen tilanne.

Päivi Kasari

Ja kyllähän yritysmaailmassakin voi kuitenkin olla monta oikeaa ratkaisua, että ettei välttämättä ole sitä yhtä ainoaa millä se homma saadaan toimimaan.

Johanna Lehtonen

Niin me ollaan varmaan vähän semmoisia itsepäisiä. Kaikkikin tunnistaa sen, että kun meillä on joku tapa, kuinka me tehdään joku asia, niin hyväksytäänkö me se, että toinen tekee sen eri tavalla, vaikka olisi lopputulos on sama? Sekin että antaa toisen toimia, oli ne sitten yrityskumppaneita tai työntekijöitä. Antaa jokaisen [toimia]. Silloinhan me toimitaan parhaimmillaan, kun saadaan toimia [siten kun] on meille ominaista.

Mika Koivupuisto

Niin, täällä maapallollahan ei kukaan pysty sanomaan, että mikä on se täydellinen oikea ratkaisu. Mä oon aina sanonut niin, että kun fiksut ihmiset päättää fiksulla tavalla asioista, niin tuskin se niin metsään menee se päätös, etteikö sitä voisi korjata vielä vähän paremmaksi.

Anna Rauha

Hyvin sanottu.

Päivi Kasari

Johanna tuossa jo vähän sivusikin tuota sisarusten roolia sukupolvenvaihdoksessa. Siinähän monesti, tai toivon mukaan siitä keskustellaan ennen sitä sukupolvenvaihdoista ihan kaikkien lasten kanssa, että kellä on halua sitä jatkaa. Ja jos niitä on useampia, niin pystytään sitten ratkaisemaan se.

Mutta siinähän monesti, jos se kotitalokin vaihtaa omistajaa, niin siinäkin voi tulla, että se on aina ollut niiden sisarustenkin koti, mutta sehän ei sitten enää varsinaisesti siinä kohtaa ole. Niin siinähän voi helposti tulla myös törmäyksiä. Mitä sisarusten kanssa pitäisi keskustella?

Johanna Lehtonen

Siinä se onkin. Me usein aina mietitään liian kapeasti, että ketkä kuuluu yhteiseen keskusteluun. Kyllähän meidän tekemät päätökset tai tekemättä jättämiset vaikuttaa niin moneen muuhunkin. Vaikka ne sisarukset ei siihen tulisi mukaan, voi olla, että perheen sisällä sisarukset on itse tehnyt sen päätöksen, että ne ei halua jatkaa ja on varmastikin sitä mieltä, että tämä on nyt se oikea henkilö siihen. Siitä huolimatta virelä se semmoinen, että varmasti kaikkia on kuultu, että kaikilla on se sama mahdollisuus jatkaa tilanpitoa. Sitten myös se keskustelu, että jos ei ne [sisarukset] osallistu siihen keskusteluun, niin ainakin [annetaan] niitä väliaikatietoja. [Esimerkiksi että] ”me ollaan jo mietitty tällaista kauppahintaa. Me ollaan mietitty sitä, koska…” Määrittääkö velat sen vai onko ajateltu sitä arvoa? Vaikka sisarosuuksia ei makseta, niin kyllä viimeistään sitten siellä perinnönjakotilaisuudessa voi tullakin, että hetkinen missä, missä rahat? Jos ei sitä oteta jo siinä huomioon, niin viimeistään siinä [perinnönjaossa] sitten yleensä tulee se semmoinen, että ”kyllä mäkin olisin voinut jatkaa tilaa jos mä olisin tiennyt, että sen nuo vaan saa ja nyt kaikki pellot ja metsät on sitten tuolla”.

Mun mielestä ne semmoiset, että ollaan avoimia. Ja kannustaisin, että myös se semmoinen keskustelu käydään, että ollaan mietitty, että jos tämä meidän Jaakko nyt lähtisi, tai sitten Irma lähtisi tätä jatkamaan, mitä mieltä te siitä olette. Ja sitten myös siitä, että mitä on mietitty. Vaikka ajatellaan, että nämä on meidän välisiä asioita, mitä minä maksan tästä tilasta, niin vähemmän tapeltavaa tulee myöhemmin, kun ollaan oltu avoimia siitä, että tällaista hintaa ollaan mietitty ja miksi siihen on päädytty.

Sitten jos tilasta ei ole luopujilla paljon velkaa, niin on sitten katsottu, että onko sitten annettu esimerkiksi muille sisaruksille metsää tai ihan rahana tai sitten joku vapaa-ajan asunto. Eihän jatkaja, jos se ottaa jo paljon velkaa, niin se nyt olisi kohtuutonta vielä miettiä jotain sisarosuuksien maksamista. Luopujat miettii siinä, että kuinka me kohdellaan nyt tasapuolisesti näitä lapsia.

Päivi Kasari

Tietysti on tärkeä antaa kaikille se mahdollisuus ostaa, jos haluaa.  Kyllä se jatkaja siinä tietysti ostaa myös itselleen aikamoisen työmaan, että ei siihenkään kaikki halua lähteä.

Johanna Lehtonen

Niin ja aikamoisen riskinkin kuitenkin ottaa. Siinä ollaan ne ensimmäiset vuodet tosi tiukilla: velkaa on paljon ja jos vie tulee jotain että investoi siihen isommin tai lähtee muuttamaan.

Mika Koivupuisto

Ja nykyäänhän on myöskin semmoisia tapoja tehdä SPV, että ne jatkajat ei välttämättä ole suoraan sen yrityksen johdossa, vaan että ne tulee siihen omistajiksi. Sitten yritys palkkaa sinne johtajan ja toimivan johdon. Sitä kautta voi useampi sisarus esimerkiksi tulla mukaan liiketoimintaan. Siitä kanssa on hyvä tehdä sitten sopimukset, että kuinka menee se omistajuus ja voitonjako ja johtajuus ylipäätään, kun ollaan perheyrityksen omistajana, mutta ei aktiivisessa roolissa siinä.

Se on yksi hyvä tapa ja toinen on tietysti miettiä niin kuin tuossa sanoin, että kun toi on vaan liiketoimintaa, niin mun mielestä mikä on elämäsi oikeastaan loppuviimein tärkeätä muuta kuin, että se ydin ydinperhe pysyy kasassa. Sn takia mun mielestä noi keskustelut kaikkien kanssa on tosi tärkeitä. On se nyt paljon mukavampi viettää juhannuksena ja jouluna samassa pöydässä yhteisiä juhlia ja rippijuhlia ja häitä ja mitä ikinä tahansa sen oman perhepiirin puitteissa, kun jonkun liiketoiminnan takia romuttaa taas sitten perhesuhteet. Siinä ei mun mielestä ole mitään järkeä.

Mutta onhan hyviä esimerkkejä tästäkin Suomessa. Erittäin isojakin yrityksiä, missä on ollut koko perheellä äärettömiä varallisuuksia. Sitten tehdään perheen sisällä päätöksiä, eikä muisteta kertoa siitä aivan kaikille ja sitten joulu- ja juhannuspöydässä ei ole istuttu 20 vuoteen.

Pitää aina muistaa tässä SPV:ssäkin, että ei sille vanhimmalle pojalle. Siinä ei ole enää mitään järkeä. Ja onko se vanhin poika automaattisesti edes kykenevä siihen jatkamiseen? Olisiko se nuorin tytär tosiasiallisesti se, joka on se paras siihen liiketoiminnan jatkamiseen, maatilan jatkamiseen. Odotetaan vähän vielä hetki aikaa.

Päivi Kasari

Niin on se ihan hullua, että jos sitten tuollaisen SPV:n takia menee koko perheen suhteet ihan solmuun. Ei ehkä välttämättä kannata uhrata. Avoimella keskustelulla vältetään monta asiaa ja riitaa.

Johanna Lehtonen

Ja sitten kun siinä voi olla, että asiat on hoitunut ihan OK hyvin, kunnes siihen tuleekin – jos siinä on se jatkaja esimerkiksi yksin elävä tai jos se on yhtymä että siinä on sisarukset keskenänsä. Niin sekin voi tulla monesti sitten yllätyksenä, että jos siihen kun siihen tuleekin lisää vielä hämmentäjiä, kun tulee kumppani, joka voikin olla ihan eri mieltä asioista. Tai sitten ihan tulee lapsia, perhettä. Tottahan sun tärkeysjärjestyskin elämässä muuttuu. Ja sitten se voi olla, että mitä varten tämä ei nyt enää toimikaan niin kuin ennen on toiminut?

Mutta että nekin sellaiset inhimilliset tekijät, että elämä muuttuu ja se tuo muutoksia ja aina kun tulee lisää ihmisiä, niin tulee lisää hämmentäjiä ja mielipiteitä. Ettei pidä kokea huonoa omaatuntoa, jos on mennyt ne välit.

Mä aina toivon, että kun ne vaan saisi korjattua vielä. Se on aina valtavan surullista, että jos on niin että esimerkiksi on sitten omia lapsia ja sulla voisi olla lähellä siinä omat vanhemmat, [jotka] voisi auttaa hoitamisessa. Ja haluaisi, mutta te olette niin riitaantunut. Ei voi hyödyntää sitä tukea sieltä, mitä voisi saada pikkulapsiarkeen.  Siinä menettää ne isovanhemmat kun ei ne saa olla siinä elämässä mukana.

Päivi Kasari

Ja ne lapset menettää isovanhempansa.

Johanna Lehtonen

Itse näkee sen valtavan, että voi harmi, kun toisten [perheitten] haaste siinä tilanpidon pyörittämisessä on se, että yksinkertaisesti kun ei ole niitä turvaverkkoja. Ketä olisi lapsen hoidon apuna. Sitten toiset taas suree sitä, että kun voidaan asua vaikka samassa pihassa eikä olla missään puheväleissä. Tulee surku sitä tilannetta.

Mutta että me ollaan ihmisiä ja tunteet… että näinkin voi käydä, vaikka totta kai tuntuu, että ne asiat pitäisi pystyä puhumaan.

Päivi Kasari

Ja sitten justiin niiden sisarusten kanssa käydä se keskustelu, että miten sinne vanhaan kotitaloon palataan jos se onkin jo oman sisaruksen hallinnassa. Kuinka sinne saa tulla kylään? Jos siellä on omia tavaroita, niin millä aikataululla ne viedään pois? Ja jos tulee kylään, niin saako vaikka itse keittää kahvia [se] kylään tuleva sisarus. Toisillehan se on OK ja toisille se on sitten taas, ettei missään nimessä täällä ei kukaan muu keitä kahvia tai tee mitään.

Johanna Lehtonen

Ja kyllähän se nyt ajattelisi, että ei sitä nyt mene kenenkään muunkaan luo ensimmäisenä itse jääkaapille ja käy ottamassa paremmat pikkuleivät sieltä yläkaapista. Kaikki se muuttuu. Mutta ehkä sekin on hyvä, että sanottaa se etukäteen. Ja siltikin varmaan tulee yllätyksenä se arki. En tiedä pysyykö kaikki siinä muutoksessa heti mukana. Voi olla, että tulee vähän niinku lomalle. Kyllä toiset ainakin sanoo tiloilla, että sisarukset tulee lomailemaan viekin sinne kesälomalla.

Mika Koivupuisto

Ja onko se firman rahoilla aikanaan ostettu ruohonleikkuri, mikä näyttää siltä, että se on ollut aina yleisessä käytössä, niin onko se sen SPV:n jälkeen sitten kaikkien sisarusten käytössä edelleenkin?

Se on jännä, kun sisarusten välillä saattaa olla erittäinkin hyvä harmonia. Mutta sitten tulee myöskin niitä keissejä vastaan, jossa puolisot, jolla ei ole osaa ja arpaa koko liiketoimintaa, käyttää tosiasiallisesti suurinta äänivaltaa siinä koko liiketoiminnassa. Nekin on sellaisia haastavia tilanteita, että jos sisarusten välillä, niin sitten kun siihen tulee puolisoita… Totta kai nehän on taloudellisesti mukana siinä tavalla tai toisella, oli niillä virallista juridista oikeutta, tai ottanut velkaa siihen yritykseen. Mutta joka tapauksessa pitää heidänkin ymmärtää, kuka sitä yritystä johtaa. Eikä ne rupea sitten niin siellä takana soosaamaan ja laittamaan hyvin toimivaa kokonaisuutta suotta ristiin.

Päivi Kasari

No mennään vielä siihen: SPV:n yhteydessä monesti tosiaan se jatkajapari muuttaa sinne sukutaloon. Tästä me vähän tuossa parisuhdejaksossa jo keskusteltiinkin. Ainahan me siis, tai tosi usein me muutetaan jonkun vanhaan taloon, mutta miksi se on sitten monesti hankalampaa muuttaa siihen sukutaloon?

Johanna Lehtonen

Onko siinä se, että siellä on jotain sanomatonta, että täällä on aina ollut tämä järjestys tai tämmöinen astiakaappi tai joku semmoinen. Siellä tulee jo niin paljon sitä olettamusta.

Mä ajattelen, että kuinka paljon luopujat on esimerkiksi voinut ajatella, että ne on ihan hiljan tehnyt siellä jonkun remontin tai jonkun, ettei tarvitse kun muuttaa vaan. Niin se, että saanko mä tehdä tästä oman kodin näköisen? Onko siellä jo joku semmoinen, että näin täällä pitää nämä olla.

Päivi Kasari

Niin monesti noissa tilanteissa tietysti jää myös niitä jotain huonekaluja. Varsinkin jos on kyse jostakin 100 vuotta vanhasta tuvasta, niin siellä helposti on tietysti niitä vanhoja huonekaluja mitkä tavallaan vähän kuuluu. Vai kuuluuko ne sinne taloon

Anna Rauha

Onko se sitä irtaimistoa, mistä pitää erikseen sitten sopia siinä kaupanteon yhteydessä?

Johanna Lehtonen

Ja tuleeko siinä sitä loukkaantumista sitten, jos ajatellaan, että kun mun mielestä nää olisi tosi hyvät huonekalut tänne, että miksi niitä pitää nyt lähteä vaihtamaan?

Mika Koivupuisto

Niin kyllä, jos siinä piirongissa lukee että 1786 ja se ei ollenkaan sovi taas sitten siihen värimaailmaan mitä ajattelee, niin kyllähän siinä varmaan kynnys on tuota viedä se sinne varaston perälle. Tai sitten se joka sen on aikanaan sinne tuonut 200-300 vuotta sitten, niin ikään kuin mennyt suvussa.

Kyllähän mun mielestä se oma tupa, oma lupa on kuitenkin tossa kohtaa. Sitten kun se on se lupa saatu, niin sitten siellä pitää saada tehdä. Kyllä se koti on kuitenkin semmoinen. Ymmärrän että perinteitä pitää säilyttää ja ei kaikkea voi uudistaa sen takia, että pitää saada uutta IKEAa sinne sisälle. Mutta kyllä se pitää kodin näköiseksi saada.

Varsinkin maatilayrittäminen, se on paljon kivempaa, kun ei koe olevansa yrityksessä vieraissa tiloissa. Kun se on kuitenkin siinä pihapiirissä.

Päivi Kasari

Niin ja kyllä sinä toivoisi, että jokainen saisi kotonaan tuntea olevansa kotona.

Johanna Lehtonen

Nimenomaan. Itsekin tykkään juurikin niistä vanhoista piirongeista ja näin, muttei kaikki halua semmoista. Ja mun mielestä se on ihan OK. Siinäkin se on, että kuinka niitä asioita esitetään. Olenko mä tilivelvollinen, että mä oon nyt vienyt sen kirpparille tai se on laitettu myyntiin tai se on viety varastoon? Pitääkö mun kysyä joltain lupa? Kyllähän ne on niitä asioita, [että kun] kauppakirjat [on] tehty ja on omistus siirtynyt, niin kyllä silloin saa ihan itse tehdä ne omat päätökset. Loukkaantumisilta varmaan ei voida välttyä. Mutta ei me voida kenenkään perusteella… että kuinka halutaan, oletetaan meiltä kuinka pitäisi toimia… jokainen tekee ja elää omannäköisesti.

Päivi Kasari

Ja varmaan toikin on se keskustelun paikka, että kun se luopuja sieltä talosta lähtee, että mitä se jatkaja haluaa että sinne jää. Mitä hän aikoo käyttää? Mistä hän tykkää?

Itse aikanaan sanoin jostain kirjahyllystä, että mä en sitten halua tuota, että se pitää viedä mukanaan. Se oli varmaan ainut kaikesta muusta mä sanoin, että saa jättää jos haluaa, mut että se kyllä lähtee joko heidän toimestaan tai mun toimesta. Kyllä se sitten lähti heidän, mun vanhempien uuteen kotiin, Sitten mä käänsin vielä sohvan siellä tuvassa toisin päin. Tuli sellainen…se oli erilainen ja se oli mun.

Anna Rauha

Onko se myöskin vähän sellainen riitti, että jotain täytyy tehdä uusiksi, jotta siitä tulee se oma ja se tuntuu omalta. Auttaako se siinä?

Päivi Kasari

Kyllä varmasti.

Johanna Lehtonen

Ja tottahan sitä pitää saada jokaiseen se oma pesä rakentaa sen näköiseksi kun haluaa. Nää on semmoisia ihan puhuttavia asioita kuitenkin. Myydään siinä samassa se koti, niin ihan vaan puheena, että mitä tälle irtaimistolle. Jos nyt tiedetään, että vaikka vanhemmat muuttaa huomattavasti pienempään asuntoon, että kuinka me tehdään näitten huonekalujen kanssa. Saatteko te ne kaikki mahtumaan. Siinähän tulee jo puhuttua. Että voi heti sanoa, että mä ehkä haluaisin pitää nämä, mutta haluatteko te ottaa ne mukaan.

Mika Koivupuisto

Kyllä mä muistan silloin kun rakennettiin omakotitaloa, niin asuttiin jonkun aikaa anopin kotitilalla. Se oli siihen aikaan jo tyhjillään, mutta muutettiin sinne vaimon kanssa ja meidän esikoisen kanssa asumaan. Se oli mahtavaa aikaa se puoli vuotta mitä sille asuttiin, mutta kun ei me kuitenkaan voitu sisustaa sitä, eikä tehdä sitä täysin mieleiseksi, niin oli se semmoinen, että me oltiin puoli vuotta kylässä käytännössä. Jos se kyläily jatkuu tosiaan maailman tappiin asti, niin kyllä siinä varmaan vähän tulee semmoinen, että onko tää nyt se mun koti?

Päivi Kasari

Mutta pitää vähän miettiä sitä luopujaakin. Saattaa olla luopujalla, että se toinen niistä luopujista on asunut aina siellä. Ehkä käynyt opiskelemassa jossain[ja] sen aikaa asunut muualla, [mutta] muuten siis aivan pienestä lapsesta asunut siellä. Kyllä siinäkin varmasti on luopumisen tuska siinä kohtaa. Sellainen suru tai sellainen. Kun on sitä varmasti myös vaikea luopua, mutta jossain kohtaahan siitä on luovuttava.

Mika Koivupuisto

Ja semmoinen tunneälykkyys. Minusta se on tosi tärkeätä, että osa aina asettua myös siihen toisen rooliin edes vähän. Niin on paljon helpompaa viedä asioita eteenpäin sitten sulassa sovussa.

Johanna Lehtonen

Onhan se kun ajattelee, että jos on siinä viettänyt oman lapsuuden ja on kasvattanut omat lapset siinä ja sä et ole muuttanut kertaakaan. Onhan se nyt jo kanssa sitä kriisiä, elämänmuutosta. Samaistuminen siihen, että ei varmaan ole helppo.

Anna Rauha

Olisiko teillä antaa jotain vinkkejä siihen? Tässä on nyt paljon puhuttu, että monenlaisia tunteita nousee. Ehkä tuo on hyvä tiedostaa kaikkien, että tosiaan tällaiseen SPV tilanteeseenkin liittyy vahvojakin tunteita ja niiden kanssa pitää tavallaan vaan elää. Mutta mikä olisi se semmoinen tapa, miten niitä vaikeitakin asioita ja tunteita nostattavia asioita voi ottaa puheeksi? Se ei kaikille ole luontevaa. Kaikki ei ehkä ole tottunut semmoiseen tapaan, tai kaikki ei ole tottunut puhumaan tunteista ja eivät ehkä välttämättä tunnistakaa heti niitä. Mutta olisiko teillä joku semmoinen neuvo siihen, että kuinka aloittaa se keskustelu?

Johanna Lehtonen

Varmaan ulkopuolista kyllä tarvitaan. Luontevaahan on käyttää jo laskijaa, sitä nyt ainakin käytetään niin kuin neuvonnasta. Jos ei se ole laskijalle ominaista, niin jotenkin laskijakin ottaisi sitä jo niin kuin, että kenen kenenkä tahon kanssa sitä puhutaan. Koska sitä voi olla vaikea itse puhua.

Mä ainakin mietin omaltakin kohdalta, vaikka tietäisi kuinka pitäisi tehdä, niin ei se aina toimi. Niin että käytettäisiin sitä ulkopuolista. Mä oon sanonut, että pitäisi olla jo rahoitus- ja tuen saamisen ehtoina, että sitoudutaan molemmat osapuolet vuodeksi työnohjaukseen. Mutta kun sellaista pykälää nyt ei ole sinne vielä saatu, niin se ehkä kannattaa itse tiedostaa, että tämä on niin iso asia, että tähän kannattaa vähän käyttää asiantuntijaa. Ja kun meillä nyt kuitenkin on siihen se mahdollisuus. Työkykyneuvojana kun toimin, niin meitä otetaan yleensä sitten vasta siinä tilanteessa, kun ne sukset on jo ristissä. Olisi ihan kiva olla mukana siinä ennaltaehkäisevästi, nostamassa niitä asioita, että onko tästä asiasta vielä puhuttu kaikkien kanssa.

Päivi Kasari

Eli kun tuota SPV:tä ruvetaan suunnittelemaan ja otetaan siihen johonkin omistajanvaihdosneuvojaan yhteyttä, niin seuraava puhelu sitten vaikka sulle siitä, että miten meidän kannattaa tässä nyt edetä tämän…

Johanna Lehtonen

Niin ja se voi olla, että siinä olisi mukana semmoinen…voi olla kyllä, että omistajanvaihdosasiantuntijallakin voi olla siihen osaamista, että osaa tuoda niitä esille. Mutta etenkin, jos siinä vähäkin huomaa, että tähän pitäisi käyttää vähän vielä enemmän aikaa. Meidän kautta on mahdollista saada esimerkiksi niitä ostopalvelusitoumuksia ja niitä voidaan käyttää kyllä jo ennaltaehkäisevästi. Ettei sen tarvitse olla kriisissä, että saisi terapeutin kanssa [puhua]. Koska nää on tosi isoja muutoksia.

Mika Koivupuisto

Ja semmoinen valmistautuminen keskusteluihin. Ne on aina tosi pahoja kun mennään tunteen pinnassa, räjähtää se keskustelu raakana tiskiin. Siinä tulee aina kaikilla defenssimekanismi, eli ”no en varmasti tee niin kuin toi toinen pyytää toimimaan.”

Varsinkin jos on oikeasti isoista asioista, [kuten] sukupolvenvaihdoksi kyse, niin selvittää itsekin niitä taustoja hyvissä ajoin. Miettii vähän sitä, että kuinka sen asian sanottaa. Ei se tarkoita sitä siinäkään tapauksessa, kun on valmistautunut hyvin, että se menisi maaliin kerralla eikä välttämättä kolmannellakaan kertaa.

Mutta mitä tuossa sanoin, että sitä tunne-älykkyyttä, että ymmärtää sitä, että tämä on oikea tapa ja tämä on oikea maali, mutta se voi olla, että se kestää hetki aikaa. Mä väittäisin, että kun asioihin valmistautuu todella hyvin, niin vastapuolen luottamus on helpompi ansaita sille yhteiselle päämäärälle. Kuin se, että tosiaan sanoo, että ”tuo lähtöön nyt tuo piironkikin tuosta menemään, minen tykkää siitä. Lyödäänkö kaatopaikalle vai maksatko sä tästä 200?” Niin nää ei oo hyviä keskusteluita. Vaan että ”mitähän tolle piirongille voisi tehdä, kun se ei ole oikein mun. Voitaisiinko me löytää tälle joku yhteinen tapa sitten, että kun se on tosi arvokas kuitenkin, niin ei viitsi sitä vaan viedä pihalle?” Niin tällä tavalla pikkuhiljaa käydä sitä keskustelua.

Päivi Kasari

Kun me parisuhdepodcastia tehtiin psykoterapeutti Marianne Takalan kanssa, niin hän sanoi jotenkin niin kivasti, että jos toisen käytöksessä tai jossain rupeaa harmittamaan joku asia, niin olisi hyvä ensin pysähtyä miettimään, että miksi se harmittaa mua. Että ensin miettiä omalta kannalta, ennen kun lähtee toista syyttämään täysillä. Vähän pysähtyä miettimään sitä, että miksi se harmittaa mua ja mitä se toinen ajattelee. Aika harvoin varmaan niissä tilanteissa kuitenkaan luopuja tai jatkaja kumpikaan varsinaisesti haluaa pahaa sille toiselle ja haluaa pahoittaa sitä mieltä. Siinä vaan on vähän sellainen, että ei ymmärretä mitä toinen tarkoittaa. Kuitenkin lähtökohtaisesti monesti halutaan kuitenkin hyvää toisillemme.

Johanna Lehtonen

Eihän me välttämättä huomata omassa käytöksessä jotain. Kuinka monet riidat on tullut niistä viinimarjapuskista, että saako niitä mennä vielä poimimaan. Jollekin toiselle se voi olla tosi tarkkaa se rajanveto, että tämä on mun piha, tänne ei tarvitse tulla. Mutta voisiko sen ajatella, että onpa se hyvä, missä välissä mä nyt itse olisin niitä kerännyt? Kaikki tämmöiset asiat.

Ja sitten sekin, että hyväksytään myös se, että koska se on tämmöinen muutostilanne, niin voi aina ajatella, että jos tää nyt tuntuu kauhean takkuiselta – vähän niinku mitä Päivi sanoo, että kuinka isä niitä kuoria avasi – niin tämähän muuttuu. Me kaikki haetaan sitä paikkaa, että mikä se meidän rooli on. Ja mehän tehdään vain samasta tottumuksesta: Kirjeet on käyty avaamassa tai marjat kerätty puskista ilman, että olisi ajateltu, että siitä kukaan loukkaantuu. Ja yleensä sitten, jos siitä tulee sanomista tai niiden tavaroiden lainaamisesta, niin ainahan se tulee sitten se loukkaantuminen, että ”no mähän nyt hyvää tässä tarkoitin ja koitin auttaa vaan.”

Päivi Kasari

Ja sitten just se, ottaa nyt yksi viinimarjat tässä, vaikka esimerkiksi, että toisessa tapauksessa se jatkaja toivoo, että voi vitsit, kun se auttaisi mua ja kävisi poimimassa ne. Ja ja sitten toisessa tapauksessa missään nimessä ei saa tulla kukaan niitä poimimaan.

Ja sitten se, et voi toivoa, että se luopuja vaikka auttaisi sen verran, että se kävisi poimimassa ne marjat. Sitten taas toinen toivoo, että pitäisi kysyä lupa siihen. Ja sitten toisaalta se luopuja odottaa, että kyllä hän auttaa jos pyydetään. Sitten toinen haluaakin, että kun joku auttaisi joskus ihan vapaaehtoisestikin, ettei tarvitse aina pyytää.

Johanna Lehtonen

Niin.

Päivi Kasari

Me ollaan niin erilaisia me ihmiset, että pitäisi justiinsa keskustella se, että autetaanko pyydettäessä vai tullaanko tarjoamaan sitä apua, vai miten kukakin haluaa sen tilanteen.

Mika Koivupuisto

Ja sitten ymmärtää vielä esimerkiksi mun tapauksessa, että mun marjat löytyy vain ja ainoastaan kaupan tiskiltä. Vaikka niitä puskia olisi vaikka kuinka paljon siellä, niin ne [marjat] löytyy edelleen sieltä Prisman tai mikä nyt ikinä onkin hyllyltä. Mä en ole kauhean innokas marjojen poimija. Se voi olla sitten just tämä mitä tässä nyt vähän niinku kuvaannollisesti, että oletetaan että tuossahan on kaikki valmista, miksei se käy hakemassa niitä tai auta ja poimi, kun ne on kaikki ilmaiseksi siinä. Se ei aina mene tällä tavalla. Se ei ole vaan mun juttu.

Johanna Lehtonen

Niin siis sekin. Ja kyllähän tästäkin paljon on saatu niitä riitoja, että niin kuin esimerkiksi voi olla että luopujista, oli se nyt sitten emäntä tai isäntä, usein emäntä, että se on ollut tosi intohimoinen puutarhaihminen. Sitten tuleekin riita, kun siellä on kuule kaikki ajettu, ”Kuule minun perennapenkit ja kaikki!” Kun ei kaikki ole samanlaisia. Sekin pitää hyväksyä, että se koti pitää sitten olla sen näköinen.

Tiedän yhdenkin tapauksen missä on SPV:n jälkeen, kun on asunnot vaihdettu, niin on sitten herännyt siihen, kun on aamulla aikaisin kaivinkone huhtonut pihassa. Sitten mennyt, että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu. Sieltä vain luukkua avattu: ” Mä oon aina katsonut, että pitäisi tämä kaivaa, mutta nyt kun mulla on aikaa niin mä tulin sen kaivamaan.”[naurua] Semmoinen että: ”mene pois mun pihasta. En minä halua tommosta siihen.” Se aivan semmoinen vilpitön [ajatus], että nyt kun sillä on siinä kädet täynnä työtä, niin minä autan sitä. Mutta mä teen sen mitä mä oletin, mikä mun mielestä on tärkeätä.

Tässäkin nyt just se, että totta kai tulee riita siitä ja loukkaantuminen, kun ei se nuori polvi arvosta tätä vanhan polven ”Minä tulen kuule hyvää hyvyyttäni aamulla aikaisin, kun olisi saanut nukuttua kaivinkoneen kanssa tänne.” Että kysyttäisi, ettei oleteta. Vähän että ajatellaan, että mikä mun mielestä tuolle toiselle olisi parasta, niin sehän on vähän semmoinen [asia], että eihän me voi tietää mikä toiselle on parasta. Se pitää kysyä. Kysyä vaikka niistä viinimarjoista, että haluaisitko, että mä tuun poimimaan ne sulle? Mä oon aina ne kerännyt ja keittänyt mehuksi. En mä tiedä onko se sulle tärkeätä. Sitten voisi sanoa sen, että poimi itsellesi ja omaan käyttösi. Mä en tarvitse, kiitos vain.

Päivi Kasari

Ja koskee myös kaikkia muita töitä.

Johanna Lehtonen

Kyllä.

Päivi Kasari

Muistan joskus itse, kun oli kuivalantakärryt varattuna ja ne sai silloin aamulla hakea. Mutta mun piti navettaan tietysti mennä aamulla ensin. Sanoin sitten isälle, tai kysyin, että voisiko se käydä hakemassa ne ja ajaa sen aikaa että mä saa navettätyöt tehtyä rauhassa. Ei se mitään, se haki ne ja kerkesi muutaman kuorman ajaa. Sitten mulla oli aikaa jatkaa, niin mä sitten sanoin sille, että mä nyt voin tästä jatkaa, että voit mennä omiin puuhiin.

Niin sitten se oli mennyt valittamaan äidille, että kun mä olin ajanut sen pois työmaalta. Ja mun ajatus oli se, että ei sen nyt enää tarvitse. Kun se on eläkkeellä, että ei tarvinnut enää koko päivää käyttää siihen lannan ajoon. Mä vaan mietin, että olisihan se nyt saanut toisaalta ajaa, että eihän mulla nyt ollut mikään pakko saada heti aamusta aloittaa. Mutta justiin tämä, että ajattelin, että ei sun nyt tarvitse ja sitten se olisi kuitenkin halunnut jatkaa.

Mika Koivupuisto

Ja se on aina hyvä muistaa perheyrityksissäkin, että kun jokaisella on ne omat intohimon kohteet. Ne ei välttämättä ole samat.

Minä väitän, että aika usein menee niin, että siihen mihinkä sinulla on hirveä palo, niin sä teet sen tosi tehokkaasti, todella antaumuksella. Kun taas sitten sellaisia työtehtäviä, mitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Pitää aina arvioida se, että onko ne tarpeellisia, jos edellinen sukupolvi on itse kokenut sen intohimoksi, mutta sillä ei ole niin kun sen liiketoiminnan kannalta isoa merkitystä. Tai jos on, niin pitää löytää siihen joku toinen tekijä ja keskittää oma tarmo sitten niihin asioihin, missä oikeasti kokee olevansa hyvä ja hyödyksi. Sillä tavalla se on tehokkuutta. Ei voi ajatella aina niin, että se mikä on toisen intohimo on automaattisesti jonkun toisenkin.

Johanna Lehtonen

Tai mitä on pitänyt se luopuaja tärkeänä, että näin pitää tehdä. Tämäkin on yksi semmoinen mistä paljon aina puhutaan, että tehdäänkö työntekijöille ruoat tilalla. Jos edellinen on halunnut ja toinen taas kokee, että ei, niin nehän on kanssa semmoisia.

Itse päätät asioita, mutta on hyvä miettiä että ei tarvitse tehdä samalla tavalla. Mutta sitten taas tässä semmoista loukkaantumistakin siinä voi tulla. Vähän niinkuin arvostellaan, että kuinka sinä olet ennen tehnyt mä ainakin muutan tämän näin. Kuinka ne asiat esittää.

Päivi Kasari

Niin asiat voi esittää niin monella lailla.

Meillä jokaisella tietysti on omat rajamme asioissa ja se on hyväkin ja on hyvä tunnistaa ne omat rajat. Mutta onko niistä aina pidettävä tiukasti kiinni? Voiko olla tyytyväinen elämäänsä jos joskus joustaa?

Johanna Lehtonen

Se riippuu varmaan [siitä], kuinka tiukat rajat on itselle asettanut ihmisille, ihmissuhteessa ihmisiin ja asioihin. Mä sanon, että jos olet tehnyt itselle semmoiset terveet rajat, että mistä asioista päättää ja näin, niin ei saa antaa kenenkään talloa niitä.

Mutta sitten kun ei tiedä, kuinka tiukat rajat siellä on. Mun mielestä sellaisella pienellä joustolla sä oot tyytyväisempi tässä elämässä kun on ihmisiä muitakin ja ollaan eri tilanteissa. Epämääräinen vastaus, mutta riippuen siitä kuinka tiukat ne rajat on. Kuinka ehdoton on ihmisenä.

Mika Koivupuisto

Eihän tässä mun mielestä mitään kannata hinnalla millä hyvänsä viedä maaliin. Mutta taas jos ajatellaan esimerkiksi omaa liiketoimintaa, on se mitä tahansa ja siihen pitää tehdä päätöksiä, niin joskus vaan on niitten neuvottelujen jälkeen, jos ne tuota lopputulosta, niin joskus on vaan tehtävä se päätös ja käveltävä yli. Koska sitten kun joutuu sen tekemään, niin siinä voi hetkeksi aikaa tulla vähän nikottelua, mutta päätöksiä on tehtävä. Se ei vaan voi olla niin, että aina joustetaankaan. Sekäänei ole tervettä yritystoimintaa, että aina yritetään löytää joku nahkapäätös, kädenlämpöinen ja kompromissi, vaan joskus vaan sitten pitää tehdä se kovakin päätös ja uskaltaa se tehdä.

Johanna Lehtonen

Ehkä se on tärkeätä, että on viimeistään tuossa vaiheessa aika selvillä se, minkälainen ihminen mä olen ja mitä mä arvostan, mikä on mulle se tärkeä. Kyllähän se uupumus tulee ja masennus ihan varmasti siinä viimeistään, jos sä joudut elämään kauheasti ristiriidassa niitten kanssa. Jos et sä saa toteuttaa niitä sinulle tärkeitä arvoja.

Moni siitä sanoo  tai moni monet kuvaa sitä, että ei halua liiaksi sanoa vaikka sille luopujalle, että se vielä aika paljon kyllä pitää sitä suitsia omissa käsissäänsä. Mutta ei halua sanoa, koska mä tarvitsen sitä vielä niin paljon näihin töihin. Sekään ei ole oikein, että auttaminen on jotain tämmöistä, että autan ja annan, mutta mä myös sitten haluan sitä hallintaa. Tai mä haluan sitten myös päättää ja vaikuttaa asioihin. Sen [auttamisen] pitää olla kyllä sellaista oikeasti auttamista niillä ehdoilla mitä jatkaja siinä antaa.

Päivi Kasari

Jotenkin ehkä myös hyvä muistaa se, että jos menee auttamaan toista niin menee pyyteettömästi auttamaan toista, niin se on sitten auttamista. Eikä niin että sitten ruvetaan jälkikäteen [sanomaan että], kun mä tein sitä ja tätäkin ja tuotakin.

Johanna Lehtonen

Niin ja nimenomaan sekin, että kysyy että kuinka mä voin auttaa. Ja sitten, kun mitä on ollut toisia auttamassa, niin kyllä mä voin mielessäni [voin] ajatella, että kyllä mä tän tekisin ihan eri tavalla. Tai mikähän järki tässäkin järjestyksessä nyt on. Mutta mä teen niin kuin mulle on sanottu, että jos tämä on hänelle tärkeätä, niin mikä minä olen sitä arvostelemaan.

Päivi Kasari

Sekin on sitten tietysti mielenkiintoista, oli sitten kysymys maatilayrityksessä taikka sitten vaikka siitä sukutaloon liittyvistä [asioista], että siinähän voi olla siinä SPV-tilanteessa neljä ihmistä: kaksi luopujaa ja kaksi jatkajaa. Se voi olla tilanne sekin, että välttämättä se pariskunta ei ole edes samaa mieltä. Siinä on aikamoinen soppa sitten, että kuka siinä on oikeassa ja kuka tekee niitä kompromisseja. Koska jokuhan niitä joutuu siinä kohtaa tekemään. Siinä on kanssa yksi keskustelun paikka.

Johanna Lehtonen

Semmoiset tilat missä voi olla, että muhun on yhteydessä vaikka se jatkaja, niin mun mielestä on ihan kamala nähdä, kun toinen on kahden tulen välissä. Se yrittää miellyttää niitä omia vanhempia ja sitten siinä on se oma puoliso. Sä oot siinä välissä ja vähän pehmennät kumpaankin suuntaan. Se on tosi sietämätöntä olla siinä, koska totta kai sulle on tärkeä sun ydinperhe, ne omat vanhemmat. Sä katsot eri tavalla sormien läpi, että no se nyt on sellainen, sillä on vähän semmoinen tapa aina sanoa nuo asiat. Ja sitten totta kai haluaa pitää välit siihen omaan puolisoonsa. Jotenkin ajattelen, että kun et sä voi liiaksi valitakaan, että aina sä pyllistät jompaan kumpaan suuntaan, kun sä kumarrat toiseen. Siinä tulee tosi tärkeänä se keskustelu. Se käy tosi raskaaksi, jos sä joudut pehmentämään sitä väliä koko ajan.

Mika Koivupuisto

Niin perheyrityksessä tulee nämä tilanteet vastaan. SEAMK-jatkajakoulussa taas yksi asia mitä tuon useammankin kerran esille, ja tämä saisi olla jopa lakisääteinen, että kun tehdään sukupolvenvaihdoksia ja yritystoimintaa, niin testamentti, edunvalvontavaltuutus, osakas- tai omistajasopimus ja avioehtosopimus, ne pitäisi olla ihan lakisääteisiä.

Kun asiat sovitaan hyvänä aikana, silloin kun kaikilla on kivaa, niin sitten kun tulee niitä ryppyjä mihinkä tahansa asiaan, niin ne on hyvänä aikana sovittu, ollaan oltu samaa mieltä. Niin voidaan paperista tarkistaa, että mitäs me silloin sovittiin, niin voidaan keskustella sen jälkeen niistä oikeista asioista.

Mä väittäisin, että kun nämä sopimukset on kunnossa, niin säästyttäisi monessa yrityksessä aika monelta ongelmalta. Kun ne vaan tehtäisiin ja nähtäisiin ne vaan yksinkertaisena sopimuksena, that’s it. Ja sen jälkeen mennään eteenpäin ja hoidetaan sitä liiketoimintaa.

Mutta niinkuin sanoin, ei tämä saa olla ”elämä halki poikki pinoon”. Pitää niille tunteille antaa aina se rooli ja ymmärrys ja mahdollisuus. Mutta kun me ihmiset ollaan tämmöisiä, että vaikka mitä tapahtuu elämässä, niin aina tulee jotakin mutkia matkaan niin. Tällä tavalla voi ainakin yrittää niitä ongelmakohtien ratkaisua lieventää.

Päivi Kasari

Niin, harvoin minun  mielestä oikeastaan voi sanoa, että jonkun tunteet olisi vääriä. Mutta se että pitää oppia käsittelemään niitä ja puhumaan niistä, että me ymmärrettäisiin toisiamme paremmin.

Anna Rauha

Ja olla tietoinen, että niitä on. Jotenkin ajattelen, että se on kaiken ytimessä, että tiedostetaan että tähän liittyen ja meillä on tunteita.

Johanna Lehtonen

Niin ja kun eihän tunne ole koskaan väärä. Sehän aina on ihan oikea se tunne. Sehän on sitten, että onko se käytös sen tunteen johdattamana, onko se oikein vai väärä, että siitä me ollaan kyllä vastuussa.

Päivi Kasari

Ja mitä sanoit noista testamenteista. Se on jännää, että jos me ostetaan vaikka auto niin [me] hankitaan sille heti vakuutus. Ja toki ethän sä saakkaan sillä ajaa, jos ei sulla ole siihen vakuutusta. Mutta että sille hommataan heti, että jos sille tapahtuu jotain…

Mutta sitten me unohdetaan itsemme. Miksi me ostetaan vakuutuksia, mutta me ei vakuuteta sitä meidän omaa itseämme ja sitä meidän yritystoimintaa ja tehdä niitä testamentteja ja avioehtoja ja kaikkea. Eihän se ole sen kummempaa varautumista, kun sen minkä tahansa fyysisen esineen vakuuttaminen.

Mika Koivupuisto

Ja kun tehdään kiinteistökauppa, niin hyvin tarkasti maakaari käsittelee, mikä on kiinteistömäärämuotoinen kauppa ja mitä siinä pitää sopia. Se on kaikille, ei kukaan rupea sitä vastaan pullikoimaan. Mutta sitten nämä monesti unohdetaankin nämä omasta elämästä ja oman perheyrityksen toiminnasta sopimiset.

Päivi Kasari

Vaikka kuitenkin loppupeleissä se on ehkä tärkeintä, mikä pitäisi kaikkein ensimmäisenä hoitaa.

No, mennään tähän viimeiseen osioon ja otetaan vielä pieni kertaus: Mitä te haluaisitte, että tässä podista jäisi mieleen tai jäikö jotakin tärkeätä sanomatta?

Johanna Lehtonen

En tiedä yhtäkkiä sanoo, että jäikö jotain tärkeätä sanomatta ja varmasti jäi j-a myöhemmin mietin, että miksi en sanonut sitä. Mutta ehkä tärkein, että muistetaan ensinnäkin se, että kaikki elää siinä kriisiä. Se on kaikkiin kaikille iso elämänmuutos ja kukaan ei tahallaan ole hankala. Vaan että siinä reagoi siihen tilanteeseen.

Ja sitten senkin, että voi aina lohduttautua silleen, että mitään täydellisyyttä ei olekaan. Vaikka kuinka ajattelisi, että on valmiiksi puhuttu, niin niitä konflikteja tulee. Se ei tarkoita, että ei oltaisi tehty hommia oikein, vaan me ollaan ihmisiä.

Ja ei jäädä niiden asioiden kanssa yksin vaan otetaan mieluusti jo etupainotteisesti siihen jotakin apuja, keskustelukumppania.

Mika Koivupuisto

Kyllä se oma perheyrittäjyysaika kaiken kaikkiaan [on ollut] yhtä hienointa aikaa elämässäni. Voin sanoa, että myöskin jos ajattelee tulevaisuutta, se on ollut iso osa mun identiteettiä. Päivääkään ei vaihtaisi yrittäjyydestä pois, sitä aikaa mitä sai siinä kokea.

Mitä sukupolvenvaihdokseen liittyy, niin asiat menee aina maaliin, kun niistä keskustellaan riittävän hyvissä ajoin, käytetään riittävästi aikaa. Käytetään myöskin asiantuntijoita.

Kerroin noista sopimuksista, että tehdään nekin, niin ne on ikään kuin vakuutus siellä taustalla. Mä väittäisin, että sukupolvenvaihdoksia toteutuu jatkossakin ja mä toivon, että niitä toteutuu jatkossakin entistä enemmän. Kyllähän edelleen on niin, että perheyrittäjyydessä ja ja sukupolvenvaihdoksissa on tämän maan iso tulevaisuus.

Anna Rauha

No jos meidän kuuntelija parhaillaan miettii tai suunnittelee sukupolvenvaihdosta, niin onko jotain semmoista mitä hän voisi jo tänään tai millaista tällä viikolla tehdä sen asian eteen?

Johanna Lehtonen

No ehkä tehdä sitä mistä Mika puhui, siitä strategiasta tai suunnitelmasta. Miettiä jo, että mitä itse toivoo ja minkä näköisenä sen haluaisi näkevän. Ja sitten suhteuttaa sitä siihen, että mikä se realismi nyt on, mikä se tilanne on, että mitä siellä pitäisi muuttua? Onko se realistista. Myös puhua niitä ääneen.

Mika Koivupuisto

Hyvin sanoitettu on, että se semmonen oma sisäinen strategia siitä, että mitä haluaa ja millä aikajänteellä.

Päivi Kasari

Toi kyllä kuulostaa tosi hyvältä tosiaan, että molemmat tekee sen strategian. Toinen miten luopuu ja toinen, miten jatkaa ja sisällyttää siihen myös sen, että mitä odottaa siltä toiselta ja siltä elämältä sen jälkeen. Miten niitä hommia hoidetaan.

 

Mutta kiitos tosi paljon Johanna ja Mika. On ollut tosi hyvä keskustelu näistä sukupolvenvaihdosteemoista.

Mika Koivupuisto

Kiitos.

Päivi Kasari

Kiitos.

Anna Rauha

Kiitos kun kuuntelit tämän podcastin. Tulevaisuus maaseudulla hankkeen toimintaa, voit seurata SEAMKin ja MTK Etelä-Pohjanmaan kanavissa. Hanke on EU osarahoitteinen.