SEAMK Podcast: Kaksikielisyys hoitotyön opetuksessa - SUVI360-hanke

SUVI360-hankkeen toisessa podcastissa keskustelevat Pia Hagqvist Centrian ammattikorkeakoulusta sekä Emine Karakan KEHA-keskuksesta. Juontajana on SUVI360-hankkeen suomen kielen asiantuntija Ulla Paukkunen SEAMKista.

 

Anne Saari:

Tässä podcastissa sukellamme aiheeseen, joka on elintärkeä Suomen terveydenhuollon tulevaisuudelle: maahanmuuttajataustaisten hoitoalan opiskelijoiden tukeminen heidän   matkallaan ammattiin. Miten kaksikielisellä opetuksella ja oppimisympäristön kehittämisellä voidaan tukea suomen kielen oppimista ja sujuvoittaa opiskelijan siirtymistä työelämään? Podcast toteutetaan osana Hoitotyön suomea virtuaalisessa 360-oppimisympäristössä eli lyhyesti SUVI360 -hanketta. Hanke on Euroopan unionin osarahoittama.

Ulla Paukkunen:

Tervetuloa kuuntelemaan Suvi360-hankkeen podcastia. Olen Ulla Paukkunen, hankkeen suomen kielen asiantuntija ja tämän podcastin juontaja. Kanssani keskustelemassa ovat Pia Hagqvist, hoitotyön lehtori ja väitöskirjatutkija Centrian ammattikorkeakoulusta. Lämpimästi tervetuloa.

Pia Hagqvist:

Kiitos.

Ulla Paukkunen:

Ja Emine Karakan kansainvälisten rekrytointien ja kotoutumisen yksikön päällikkö KEHA-keskuksesta. Lämpimästi tervetuloa.

Emine Karakan:

Kiitos paljon.

Ulla Paukkunen:

On ilo saada teidät mukaan tähän keskusteluun. Ja aloitetaan sitten kevyesti. Jos saisitte valita itsellenne taikavoiman, joka liittyy jollain tavalla maahanmuuttajataustaisten kotoutumiseen tai kielen oppimiseen, mikähän se olisi? Pia ole hyvä.

Pia Hagqvist:

No olipa kevyt aloitus. Heti mennään tänne luovuuden piiriin, että mitä, mikä se voisi olla. Mä voisin ehkä toivoa, Harry Potter -fanina, semmoisen taikasanan ja taikasauvan, että sitä napauttamalla siitä suomen kielen oppimisesta tulisi paljon paljon helpompaa opiskelijoille.

Ulla Paukkunen:

Kuulostaa tosi hyvältä. Entä Emine?

Emine Karakan:

No mä voisin ehkä sitten vielä hyvinkin jatkaa tuohon, että mä valitsisin varmaan sellaisen taikavoiman, joka antaisi jokaiselle sellaista rohkeutta käyttää uutta kieltä välittömästi Suomeen tulon jälkeen ilman, että tarvitsee kokea pelkoa, että olisi jotain virheitä tai muuta. Että kaikki uskaltaisivat puhua myös virheellisesti, koska se edistää sitten kuitenkin sitä kielen oppimista ja yhteisyyttä.

Ulla Paukkunen:

Näillä taikavoimilla me ihan varmasti helpotettaisiin maahanmuuttajataustaisten kotoutumista ja kielen oppimista ihan hurjasti. Lähdetään liikkeelle sitten siitä, miksi monikielisyys ja kulttuurinen moninaisuus ovat juuri nyt niin keskeisiä teemoja suomalaisessa koulutuksessa ja kotoutumisessa.

Emine, sinulla on pitkän linjan kokemus maahanmuutosta ja kotoutumisesta Suomeen. Mitä ajattelet tästä kysymyksestä?

Emine Karakan:

No monikielisyys ja kulttuurinen moninaisuus on keskeisiä juuri nyt, koska Suomi on luonnollisesti entistä kansainvälisempi. Jos katsotaan tilastoa, niin erityisesti kansainvälisten korkeakouluopiskelijoiden määrät ja sen myötä myös perhesiteen perusteella tulevien määrät on kasvaneet viimeisen kymmenen vuoden aikajaksolla ihan merkittävissä määrin.

Mielestäni on ihan selvää, että me tarvitaan kaikkea tätä Suomeen tulevaa osaamista.  Haasteena toki on se vielä, että miten me Suomessa opitaan hyödyntämään tätä kansainvälistä osaamista entistä vahvemmin.

Näkisin, että kieli ja kulttuuri on lähtökohtaisesti meille Suomessa voimavaroja ja parhaimmassa tapauksessa ne rikastuttaa oppimista. Ne rikastuttaa työelämää ja ne rikastuttaa koko yhteiskuntaa.

Toisaalta sitten, kun koulutus huomioi kielellisen ja kulttuurisen moninaisuuden, niin sillä tavalla me rakennetaan yhdenvertaisia mahdollisuuksia, vahvistetaan sitä yhteisöllisyyttä. Ja kansainvälisyyden näkökulmasta toki vahvistetaan myös Suomen viestinnällistä pääomaa. Eli sillä tavalla voidaan ajatella myös, että kyseessä on pitkälti myös Suomen tulevaisuuden kilpailukyvyn vahvistaminen.

Ulla Paukkunen:

Nostit esiin todella mielenkiintoisen ja tärkeän näkökulman tuosta hyödyntämisestä: miten me Suomessa opitaan hyödyntämään maahanmuuttoa ja maahan muuttaneita ihmisiä?

Pia, olet hoitotyön lehtori ja sitä kautta tunnet todella hyvin tätä meidän koulutusorganisaatiotakin. Miten näkemyksesi mukaan kaksi- ja monikielinen koulutus voi tukea kotoutumista ja osaamisen kehittymistä?

Pia Hagqvist:

Joo, kiitos hyvästä kysymyksestä. Kyllä tällä koulutuksella ja sillä, että millä kielellä me koulutetaan sairaanhoitajia, on iso merkitys. Suomessahan on toteutettu ihan opetus- ja kulttuuriministeriön rahoituksella aikaisemmin esimerkiksi tätä TOKASA-hanketta, missä on luotu hyviä malleja tähän kaksikielisyyteen. Eli TOKASA tulee tästä toiminnallisesti kaksikielisestä sairaanhoitajakoulutuksesta, ja on pystytty sen hankkeen myötä tuomaan esille sitä, että miten koulutus pystyy jo sinällään tuottamaan esimerkiksi semmoisen B1-tason suomen kielen taidon opiskelijoille.

Ja sanoisin, että se kielitaito meidän maahanmuuttajaopiskelijoilla, niin kyllä se on semmoinen ovi myös sitten sinne työelämään. Siihen kieleen ja sen kielen oppimiseen kannattaa koulutuksessa kyllä panostaa. Opiskelijat hyötyy siitä, että kun heitä motivoidaan ja heille annetaan mahdollisuuksia harjoitella semmoisessa turvallisessa ympäristössä sitä suomen kielen oppimista. Opettajien tuella ja semmoisella tsemppaamisella on tosi iso merkitys opiskelijoiden kielen oppimiselle ja sitä kautta myös sitten sille kotoutumiselle.

Ja mä jotenkin näen, kun tuossa Emine kommentoi sitä ja sinä sanoit siitä hyödyntämisestä, niin mä jotenkin näen myös, että semmoinen kulttuurinen ja kielellinen moninaisuus, mitä opiskelija tuo mukanaan, rikastuttaa meidän koulutusorganisaatiota ja myöskin sitten ihan työelämää.

Ja tulee monesti semmoisia hyviä esimerkkejä, vaikka viime viikolla yhdessä tämmöisessä ohjauskeskustelussa, kun opiskelija teki päiväkotiympäristössä harjoittelua. Oli niin, että oli sattunut juuri edellisellä viikolla tulemaan maahanmuuttajaperhe sinne päiväkotiin ja heidän lapsensa tuli sinne. He sanoivat, että miten mahtavasti se tuki, kun heillä oli se kieliyhteys tavallaan. Hän pystyi, opiskelija, tukemaan myös sitten näitä lapsia, jotka tuli ensimmäistä kertaa päiväkotiympäristöön. Myöskin tämmöisiä mielenkiintoisia näkökulmia voi tulla. Meidän pitäisi osata myös sitä kielellistä ja kulttuurista hyödyntää paljon enemmän meillä työelämässä ja koulutuksenkin aikana.

Ulla Paukkunen:

Aivan ja me ei välttämättä aina hoksata ajatella sitä kielellistä moninaisuutta ja sitä rikkautta, mikä me saadaan maahanmuuton myötä.

Emine, millaisia havaintoja sinä olet tehnyt?

Emine Karakan:

Mä kokoan siis säännöllisesti elinkeinoelämän tutkimuksista yhteen työnantajien näkemyksiä kansainvälisten osaajien rekrytoimiseen ja pyrin tekemään vähän   valtakunnallista analyysiä siitä. Ja näissä elinkeinoelämän selvityksissä pääasiassa se kielitaidon puute on aina ensisijainen este kansainvälisten osaajien rekrytoinneille.

Eli se ei ole täysin, ei olla vielä riittävässä määrin Suomessa valmiita esimerkiksi tällaiseen kaksi- tai monikieliseen työyhteisöjen kehittämiseen. Eli painotan nimenomaan sitä kehittämistä.

Sitten mun mielestä, hyvä näkemys on myös todeta se, että miten osaajat kokee tämän nykytilanteen Suomessa. Moni kokee, että edes suomen tai ruotsin kielen B2-taso ei riitä työelämässä, vaan että sen kielitaidon tulee olla sitä lähestulkoon C1-tasoa elikkä sellaista niin kuin natiivi kielen tasoa. Eli nämä kun laittaa yksi yhteen, niin näen, että sillä on hyvin paljon merkitystä, että sinne koulutuksiin pystytään ujuttamaan sitä kielitaitoa, koska se edistää sitten sitä työllistymistä suomalaisille työmarkkinoille ja pääsemään myös ihan oman osaamisen tason työpaikkoihin sitten valmistumisen jälkeen.

Ulla Paukkunen:

Emine näetkö, että olisi sellaista eräänlaista kohtaamisongelmaa siinä mielessä, että työpaikoilla, työharjoittelupaikoissa odotetaan sitä natiivitason, melkein natiivitason kielen osaamista maahan muuttaneilta?

Emine Karakan:

En ehkä näe. Näkisin, että se riippuu hyvin pitkälti paikoista. Onhan meillä esimerkiksi, jos miettii harjoittelupaikkoja, ihan puhtaasti sellaisia harjoittelupaikkoja, missä riittää se englannin kieli. Mutta siinä vaiheessa, kun ei ole tietyllä tapaa määritelty sitä kieltä esimerkiksi harjoittelupaikkaan tai sitten työpaikkailmoituksessa ei ole selkeästi ilmaistu, että pärjää englannin kielellä, niin aika harvoin sitten työnantajat lähtee määrittelemään sitä, minkä tasoinen kielitaito on riittävää siinä kyseisessä työpaikassa tai harjoittelupaikassa. Mutta tämän määrittely on varmasti yksi sellainen, missä työnantajat tarvitsisivat tukea, ja sillä tavalla myös sitten pystytään edistämään kansainvälisten osaajien, on he sitten korkeakouluopiskelijoita, kansainvälisiä korkeakouluopiskelijoita Suomessa tai sitten muita, heidän pääsemistä työmarkkinoille ja luomaan niitä työelämäverkostoja.

Ulla Paukkunen:

Tämä oli hyvin oleellinen näkökulma siihen, että miten sujuvoitetaan työhön siirtymistä, opiskelijoiden työhön siirtymistä. Suomeen tulleet maahanmuuttajat ovat kotoisin eri puolilta maailmaa, erilaisista kieli- ja kulttuuriympäristöistä. Miten kieli- ja kulttuuritausta vaikuttavat oppimiseen ja opiskelijoiden osallistumiseen? Mitä olette havainneet?

Emine Karakan:

Ulla just niin kuin totesit, meillä on hyvin monimuotoista se maahanmuutto tällä hetkellä Suomessa. Jos katsotaan, mistä kansainvälisiä opiskelijoita tulee, niin maahanmuutto painottuu pitkälti tuonne Etelä-Aasiaan. Suurimmat ryhmät oli muistaakseni Bangladesh ja Nepal tällä hetkellä. Työperäistä maahanmuuttoa sitten tulee erityisesti Intiasta ja Filippiineiltä, jotka on myös Suomen kumppanuusmaiksi todettuja, ja sitten kansainvälinen suojelu puolestaan (painottuu) Afganistaniin, Somaliaan ja Irakiin. Elikkä se maahanmuutto on hyvin moninaista eri maista tällä hetkellä, kuten totesit.

Jos miettii suomen tai ruotsin kielen ja maahanmuuttajien äidinkielten välistä kielisukulaisuutta, niin se on usein heikompaa kuin monissa muissa maissa. Se on ihan tutkimuksissa todettu, ja tämän myötä sitten pohjoismaissa onkin pitkään panostettu tällaisiin erilaisiin kielikoulutusratkaisuihin, on ne sitten muodollisia tai epämuodollisia. Kielikoulutuspalveluita ihan sen takia, koska meillä harvoin tulee ihmiset Suomeen sillä tavalla, että ovat jo lähtömaassa saavuttaneet tietyn tason koulutuksen tai tietyn tason kielelliset valmiudet.

Ehkä tähän lisäksi vielä haluan todeta sen, kun kysyit siitä osallistumisesta, niin olin mukana erään hankkeen ohjausryhmässä tuossa jokunen vuosi sitten ja siinä pilotoitiin tällaista kansainvälisille korkeakouluopiskelijoille, jotka olivat siis saaneet koulutuspaikan Suomesta, tällaista kielikoulutusta. Se oli hyvin lyhytaikainen, olisiko se ollut kuukausi, pari ennen kuin he saapui Suomeen, ja se oli todella suosittu.

Mikä sitten mun mielestä taas heijastaa sitä, että kun tänne valitaan kansainvälisiä korkeakouluopiskelijoita, niin kyllä he ovat myös hyvin sitoutuneita positiivisessa mielessä oppimaan sitä kieltä. Mutta ehkä tämän tyyppisiä väyliä on ihan hyvä jatkokehittää, että jo ennen maahantuloa ja sitten maahantulon jälkeen osana sitä tutkintokoulutusta.

Pia Hagqvist:

Joo kiitos, kiitos Emine. Sä nostit monta tosi hyvää näkökulmaa tuossa esille tästä kielen oppimisesta ja kulttuurin vaikutuksesta myös, ja itsekin oon opettajana monesti huomannut näitä eroja erilaisissa esimerkiksi opetusryhmissä. Ja tässä kun kysyit, Ulla, aikaisemmin, että miten se kieli ja kulttuuritausta vaikuttaa siihen oppimiseen ja opiskelijoiden osallistumiseen. Jos mä ajattelen erilaisissa oppimisympäristöissä, niin nää opetusryhmät, kansainväliset ryhmät, niin he ei ole mikään kauhean tasainen ryhmä.

Opiskelijat tulee niin monesta eri maasta ja heillä on ensinnäkin sieltä omasta kotimaastaan, niin ne koulutusjärjestelmät monesti poikkeaa tosi paljon näistä suomalaisista koulutusjärjestelmistä. Ne on monesti tottuneita sellaiseen luento-opetukseen, että heillä on paljon luentoja ja sitten he kirjoittaa muistiinpanoja ja sitten he voi kysyä opettajilta.

Kun Suomeen tullaan ja kieltä aletaan opiskelemaan, tullaan ihan uuteen oppimisympäristöön ammattikorkeakouluissa. Opiskelijoilla, mitä heidän kanssaan juttelee, on ne omat kulttuurishokkinsa. Täällä on paljon aktiivisempaa ja tehdään paljon ryhmätöitä. Meillä on kaikki nää oppimisympäristöt, mitkä on virtuaalisia, me tehdään simulaatioita ja käytetään Moodlea ja itslearningia ja kaikkia näitä erilaisia teknologisia oppimisalustoja. Heillä on aika paljon tämmöistä oppimista näiden kaikkien eri oppimiseen liittyvien työkalujen kanssa.

Sitten lisäksi, kun he tulee sieltä omasta kulttuuristaan, meillä saattaa joskus olla semmoisia ajatuksia opiskelijoista, että hehän on jo nyt kulttuurisesti moninaisia ja he osaavat tietää, mitenkä he toimii. Mutta heille on myös opettelua siinä, että he tulee ryhmään, missä heidän opiskelukaverinsa tulevat tosi monesta eri maasta, ovat eri sukupuolta. Meillä on myös ihan tällaisia asioita, että kun laitetaan vaikka ryhmätöihin toimimaan sekä mies- että naisopiskelijoita, niin tästä voi tulla jo tämmöisiä omanlaisia kulttuurisia eroja, että ei aina tiedetäkään, miten minun tulisi toimia tässä ryhmässä. On tosi tärkeä opiskelijoille avata, mikä on tämmöinen turvallinen oppimisympäristö. Mitä se tarkoittaa ammattikorkeakoulussa ja voinko minä ihan oikeasti kertoa omia mielipiteitä tai pitääkö minun mielipiteeni mukauttaa johonkin siihen, mitä nyt opettaja sanoo? Ja tämmöisessä omien mielipiteidenkin kertomisessa, voi olla kulttuurisia arvoasetelmia, että onko se oikein vai miten. Miten minun pitäisi nyt sanoittaa näitä asioita?

Eli on monenlaista asiaa, mihin vaikuttaa se kulttuuri myöskin. Kun puhutaan työelämään siirtymisestä ja tietysti, kun me puhutaan sairaanhoitajaopiskelijoista, joilla noin puolet siitä koulutuksesta on sitä työelämässä tapahtuvaa oppimista, niin siellä myös on näitä kulttuurisia ja kielellisiä haasteita.

Ja sekin, että pelkästään semmoinen asia on tullut itsellä vastaan, tämmöinen kulttuurienvälinen kommunikaatio, että se on erittäin tärkeä asia. Aina ei välttämättä ohjaajakaan tiedosta tai opettaja ei aina ehkä tiedosta, että kuinka paljon se tapa, miten me vuorovaikutetaan, miten me puhutaan asioista, saadaanko me puhutella ja muuta, kuinka se on hyvin kulttuurisidonnainen. Tää on semmoinen, mistä harjoitteluohjaajien kanssa monesti puhutaan, että kun he on tottuneita siihen, että suomalaiset opiskelijat, että he odottaa aktiivisuutta ja opiskelijoiden tulisi kysellä paljon eri asioista harjoittelussa ja odotetaan sellaista.

Mutta sitten he sanovat, että joskus on niin, että kansainvälinen opiskelija, että ei ne oikein kysy mitään, ja hän ei oikein tiedä, että pitäisikö hänen aktivoida vai mitä hänen pitäisi tehdä. Niin ollaan keskusteltu tästä, että se on myös arvokysymys. Sinä olet hänen ohjaajansa, niin silloin hän osoittaa sinua kohtaan kunnioitusta tällä, että sinä annat luvan sille kysymiselle, että voit ihan vapaasti kysyä minulta näistä asioista, jos et jostain tiedä. Niin jotenkin ajatellaan, että se kysyminen voi liittyä siihen, että nyt se minun ohjaaja luulee, että minä en tiedä enkä minä osaa. Vaan ihan tällaistenkin kommunikaatioon ja vuorovaikutukseen liittyvien, meille hyvin yksinkertaisten, asioiden avaaminen on joskus todella tarpeellista, ja ihan sopia työelämän pelisääntöjä, että miten minun odotetaan puhuvan vaikka potilaille tai muille kollegoille tai saanko minä kysyä ja minkälaisissa tilanteissa.

Nämä on yllättävän isoja juttuja ja joskus huomaa opettajana, että voidaan monta asiaa laittaa tavallaan opiskelijoihin liittyen, niin no se on sitä kulttuuria, no se on sitä kulttuuria. Mutta sitten joskus huomaa sen, että ei se aina ole vain sitä kulttuuria, vaan myös monet asiat ovat ihan kielellisiä ja liittyvät siihen kieleen ja sen kielen oppimiseen siellä, sekä oppimisympäristöstä kun puhutaan, niin on se luokkahuone tai simulaatioluokka tai sitten se työelämän ympäristö. Että jos ei ole sitä kielitaitoa, niin silloin ilman muuta se vaikuttaa siihen kommunikaatioon. Mutta ihan kaikkea me ei voida laittaa sen kulttuurinkaan piikkiin.

Ulla Paukkunen:

Kiitos. Nostit esiin monia hyviä tärkeitä näkökulmia, joihin itsekin olen suomen kielen opettajana törmännyt opiskelijoiden kanssa ja toit niin esiin jo tämmöisiä vinkkejä siihen, että miten eri taustoista tulevia opiskelijoita voidaan tukea työssä ja opiskelussa.

Pia Hagqvist:

Joo, no tuossa ehkä yhtenä, se mitä mä ehkä viimeksi sanoin oli tavallaan sitä kieleen ja kulttuuriin liittyvää tukea ja kielen oppimiseen liittyvää tukea. Niin sanoittamalla sitä, mä nyt aattelen lähinnä tätä kulttuurista vuorovaikutusta ja sellaista, sanoitetaan niitä asioita, mitkä on ehkä meille semmoisia auki olevia. Yhtenä esimerkkinä mä voisin nostaa semmoisen, omassa ammattikorkeakoulussanikin on aloitettu nyt, meillä on menossa tämmöinen pilotti, että on otettu mukaan harjoittelujaksoille tämä kielisopimus. Eli se, että on laadittu ihan erillinen dokumentti, joka oman ohjaajan kanssa käydään läpi ja missä tavallaan pohtii opiskelija siihen itse sitä, että minkälainen kielitaito hänellä on tällä hetkellä ja mitä asioita, ihan konkreettisia asioita, hän haluaa siellä harjoittelussa opetella siihen kieleen liittyen, minkälaista sanastoa, minkälaisia fraaseja ja minkälaiset tavoitteet sille kielen oppimiselle hän asettaa sille jaksolle, ja sitten nämä tavoitteet kirjataan. Ne allekirjoitetaan ohjaajan kanssa ja se on yksi harjoittelusopimus, mikä tehdään, ja sitten palautekeskustelussa myös käydään läpi sitä ja sitten sovitaan, että mitkä jää siitä semmoiseksi kehittämishaasteiksi sille seuraavalle harjoittelujaksolle.

No tätä kielen oppimista niin, opetuksessa ollaan pyritty siihen, että se opetus ei olisi vain sitä englannin kielellä tapahtuvaa, vaan se, että pyritään käyttämään sitä selkeää suomen kieltä siinä opetuksen tukena ja rohkaistaan opiskelijoita, että he pyrkisivät myös itse tuottamaan sitä puhetta ja harjoitellaan tämmöisiä tärkeitä käsitteitä.

Eli opettajana ajattelisin, että sitä kielen oppimista voi tukea sillä, että voidaan opetuksen alussa, niin voidaan tämmöisiä tervehtimisiä, voidaan ottaa sitä kieltä käyttöön, kysellä lyhyesti kuulumisia, ja samalla mietin ja annan aina esimerkin, että näitä samoja asioita voi sitten myöskin potilaiden kanssa. Voitte kysellä, että onko teillä ollut hyvä päivä ja miten hyvin nukuitte yöllä ja oletteko saanut nukuttua ja tämmöisiä niin kuin fraaseja, mitä me voidaan käyttää esimerkiksi.

Mutta ja myöskin se, että siihen opetusmateriaaliin me lisätään niitä, kun me opetetaan jostain asiasta. Niin tässä on monenlaisia käytänteitä. Jotkut opettajat tuottaa, että sulla on sekä suomenkielinen että englanninkielinen teksti rinnakkain.  Tai sitten se, että sitä kieltä tuotetaan sinne niin, että ne tärkeät käsitteet on aina käännetty ja niitä myös opetellaan siinä, kun opetetaan teoriaa. Eli tapoja on kyllä monenlaisia.

Mutta sitten mä ihan ajattelisin sen niin, että myös semmoinen kannustaminen ja motivaatio ja palautteen antaminen, että hei, hienosti sä oot jo oppinut näitä asioita. Että se ei ole vaan sitä sellaista. Se semmoinen niin kun tuki opiskelijalle, että me ei panosteta vaan siihen kieleen, vaan myöskin sitten se, ihan se semmoinen tsemppaaminen, että rohkeasti, ja rohkaistaan siihen aktiivisuuteen ja tsempataan siinä kielen opiskelussa.

Ja sitten ollaan myös ihan niin kuin rohkaistu opiskelijoita siihen, että kun menee  harjoitteluun, ja voi olla, että ohjaajalla ei ehkä ole tietoa kovin paljon siitä opiskelijan koti-maasta tai siitä kontekstista, mistä hän tulee, niin ollaan myös tähän rohkaistu, että voit  kertoa vähän omasta maasta, sinun kulttuurista, miten sinun maassa hoidetaan. Nää keskustelut on ollut tosi hyviä siellä työelämässä, koska ohjaajat kertoo myös, että he myös oppii näistä keskusteluista.

Ja itse opettajana ajattelen, että kun opetuksessa paljon kyselen opiskelijoilta, opetan vaikka palliatiivista hoitotyötä, että miten vaikka teidän, miten sinun kotimaassa toteutetaan kuolevan potilaan hoitotyötä tai saattohoitoa, niin opettajana myös oppii tosi paljon. Näkyy tässä tämmöinen niin kuin vuorovaikutus, että myös opiskelija oppii, mutta myös ohjaajat ja me opettajat voimme oppia opiskelijoilta.

Emine Karakan:

Joo mä voisin täydentää tuohon, että mielestäni Pia nosti hyvän asian esiin, että nimeno-maan tällainen niin kuin vuorovaikutteisuus. Että itse nostaisin nimenomaan ehkä tässä yhteydessä vielä nämä toimintakulttuurit keskiöön, mitä tulee sitten korkeakoulumaailmaan tai sitten työelämään. Että tietyllä tapaa se kansainvälisten osaajien kotoutuminen tai sopeutuminen sinne korkeakoululle tai työpaikoille, niin se ei ole vaan sen osaajan vastuulla, vaan se on myös sen ympäröivän yhteisön vastuulla.

Meillä Suomessa pääasiallisesti monella on hyvin hyvällä tasolla se englannin kielen taito, ja esimerkiksi tästä vapaamuotoisemmat keskustelut, niin me ehkä vähän liian herkästikin vaihdetaan se puhe sitten englanniksi, jos se vastapuoli on selkeästi, että hänellä on vahvempi englannin kielen taito mitä sitten suomen tai ruotsin kielen taito.

Ja näen, että tämä on yksi sellainen tietyllä tapaa haaste siinä, että samalla työyhteisönä tuetaan sen vieraskielisen ihmisen suomen tai ruotsin kielen kehittymistä. Mä voisin ottaa tähän kanssa yhden esimerkin meidän puolelta, että me käytiin keskustelua siis elinkeino-elämän osapuolten kanssa. Siellä oli keskuskauppakamaria, Suomen yrittäjiä, teknologiateollisuutta jne. Ja puhuttiin nimenomaan tästä kielikynnyskysymyksestä, mitä sitten siellä työnantajilla erityisesti on. Ja sen perusteella me nyt sitten lähdetään tammikuussa tarjoamaan työnantajille tästä maksutonta valmennusta kielitietoisen työyhteisön kehittämiseksi.

Meillä on tavoitteena kouluttaa työyhteisöihin henkilöitä, jotka toisaalta tukee sitä työyhteisöä siinä kielitietoisten ratkaisujen kehittämisessä, ja sitten puolestaan niitä kansainvälisiä osaajia. He tukee siinä, että he löytävät niitä olemassa olevia kielellisen kehittymisen tuen väyliä. Esimerkiksi Kielibuustin sivuillahan on vaikka kuinka paljon tällaista tukimateriaalia, mikä tukee osaajien kielitaidon kehittymistä. Katsotaan, minkälaisia tuloksia tällä tullaan ensi vuonna saamaan.

Ulla Paukkunen:

Kiitos. Mielenkiinnolla jäämme odottelemaan ja saatiin tuota paljon konkreettisia hyviä vinkkejä tuonne käytäntöön sekä työpaikoille että kouluihin.

Puhutaan seuraavaksi oppimisympäristöistä ja kaksikielisestä opetuksesta. Kanssani ovat siis keskustelemassa Pia Hagqvist Centrian ammattikorkeakoulusta ja Emine Karakan KEHA-keskuksesta.

Kaksikielinen opetus tarkoittaa oppimista, jossa opiskelija käyttää sekä suomea että omaa äidinkieleltään tai toista vahvaa kieltään rinnakkain. Sitä kehitetään muun muassa toisen ja kolmannen asteen koulutuksessa, jotta opiskelijat voivat omaksua ammatillisen osaamisen ja kielen samaan aikaan. Oppimisympäristön valinnalla on tässä suuri merkitys. Oikeanlainen joustava ympäristö voi tukea sekä kielen oppimista että ammatillista kasvua luontevasti ja motivoivasti.

Pia, olet tutkinut tulevaa väitöskirjaasi varten, kulttuurisesti ja kielellisesti moninaista oppimisympäristöä suomalaisessa ja italialaisessa sairaanhoitajakoulutuksessa.  Millainen oppimisympäristö tukee parhaiten opiskelijan ammattillista kehittymistä ja kielen oppimista?

Pia Hagqvist:

Kiitos Ulla tästä kysymyksestä. Tämä on vaikea kysymys niin kuin jotenkin tiivistää sellaiseen lyhyeen. Eli tosiaan olen tehnyt tuota kulttuuriantropologiaan ja koulutusantropologiaan liittyvää väitöskirjaa tässä nyt kolmatta vuotta ja tutkin tätä koulutusympäristöä ja lähinnä pyrin ja yritän hakea sieltä oppimisympäristöistä semmoisia tekijöitä, mitkä voisi integroida opiskelijoita paremmin siihen oppimisympäristöön ja jotka mahdollistaisi sitä oppimista.

No ensinnäkin, jos me puhutaan näistä erilaisista oppimisympäristöistä, niin me voidaan  selkeästi sairaanhoitajakoulutuksessa niin kuin eritellä sitä. Sieltä löytyy nämä, se työelämässä tapahtuva oppiminen ja sitten on tämmöinen akateeminen oppiminen eli se luokkahuone. Mutta sitten tietysti myös hoitoalan koulutuksessa on tämä simulaatio- ja taitopajaopetus, missä opetellaan näitä kädentaitoja ja simuloidaan tämmöisiä potilastilanteita, ja missä on turvallinen ympäristö oppia.

No kun kysyit, että millainen oppimisympäristö tukee sitä ammatillista kehittymistä ja kielen oppimista, niin sanoisin, että turvallinen ympäristö. Kyllä semmoinen on kyselyhaastatteluissa (tullut esiin) sekä opettajilta että opiskelijoilta, että millaiset asiat edistää sitä oppimista, niin se, että se oppimisympäristö on semmoinen turvallinen, että siellä on opettaja läsnä, opettaja on saavutettavissa. Ja se on aika semmoinen iso asia, mistä opiskelijat saa turvallisuuden kokemusta. Ja se opettaja (on) myöskin semmoinen emotionaalinen tuki niille haasteille, mitä opiskelijoilla on siellä oppimisessa, liittyy ne sitten siihen kotimaahan, omiin huoliin ja murheisiin. Monesti me opettajat kuunnellaan monenlaisia tilanteita, mitä opiskelijoilla on ja mikä saattaa vaikuttaa siihen opiskelijan oppimismotivaatioon ja sen hetkiseen jaksamiseen esimerkiksi.

Mutta sitten ihan tämmöisetkin asiat, että se on mahdollinen ja semmoinen aktivoiva ja että se oppimisympäristö myös, että se on joustava, että sieltä löytyy sitä semmoista joustavuutta, ja se että opiskelija pääsee itse vaikuttamaan esimerkiksi siihen hänen ajankäyttöönsä ja mitenkä hän suunnittelee niitä omia opintojaan opettajan kanssa. Nämä on semmoisia isoja asioita myös siellä oppimisympäristössä.

Se opettajan tuki korostuu, mutta myöskin sitten korostuu ihan se opiskelijakavereiden, sen ryhmän tuki, että minkälainen ryhmähenki siellä ryhmässä on, että kuinka hyvin ryhmä toimii yksiin. Varsinkin mulla tuossa Italiassa kerätyssä aineistossa, missä tosiaan mä  seurasin kuutisen viikkoa tämmöistä sairaanhoitajakoulutusta. Olin mukana paljon heidän koulutuksensa erilaisissa oppimistilanteissa, eli tein tämmöistä osallistuvaa havainnointia. Heillä näkyi semmoinen, siellä ryhmissä, hyvin vahvasti sellainen, että opiskelijat, jotka tuli vaikka jostain tietystä kotimaasta, vaikka Filippiineiltä tulevat, niin he oli hyvin tiivis oma ryhmä, ja se koettiin, se vertaistuen, että heillä oli vertaistukea myöskin muista.

Ja sitten ikärakenteissa, että monesti olen huomannut näissä kansainvälisissä ryhmissä niin Italiassa kuin Suomessa, että jos mä vertaan johonkin suomalaisiin ryhmiin, mitä mä opetan, niin ikärakenne voi olla vähän suurempi, että siellä on eroja enemmän, että löytyy myös niitä nuoria, mutta sitten löytyy myös vähän iäkkäämpiä, jotka on lähtenyt vaikka muuttamaan sitä tai heillä on ehkä aikaisempi hoitoalan tai joku muu koulutus siellä taustalla ja nyt he opiskelee sitten toista.

Niin myös sitten tässä näkyy tällaista, että jos olet jo vähän kypsemmällä iällä opiskelemassa ja sitten ryhmässä on muita, jotka on samanikäisiä, niin he myös hakeutuu sitten tähän piiriin. Mutta siinä oppimisympäristössä, niin harjoitteluympäristössä ehkä se edistää, että ohjaajalla olisi sitä englannin kielen taitoa myös ja hän pystyy tarvittaessa tukemaan sitä kielen oppimista, vaikka meilläkin on aina suositus se, että se ohjauskieli pääasiallisesti on suomi ja sitä, mitä mennään sinne opiskelemaan.

Mutta se myös, että löytyisi sitten semmoinen ohjaaja, joka pystyy sitä englantia tukikielenä käyttää, että opiskelija kokee, että hänellä on turvallinen oppimisympäristö, että jos hän ei jotain ymmärrä, niin sitten hän pystyy kysymään. Että tää kieli myöskin, ja kun mietitään, niin tässä on tää potilasturvallisuusasia, mikä on tosi tärkeää, että pitää myös ohjaajalla olla se varmuus siitä, että opiskelija on ymmärtänyt asiat oikein ja opiskelijalla olisi sitten turvallinen olo siellä ympäristössä.

Ulla Paukkunen:

Eli turvallisuus ja tuki on semmoiset avainsanat, jotka monesta näkökulmasta ovat tässä yhteydessä todella tärkeitä.

No mitä virtuaalinen oppimisympäristö tai erilaiset digipedagogiset ratkaisut puolestaan mahdollistavat?

Pia Hagqvist:

Joo, kyllä ne mahdollistaa aika monenlaista tukea siihen oppimiseen. Myöskin se, että opiskelijat antaa palautetta tämmöisistä erilaisista virtuaalisista oppimisympäristöistä,  että he kokee, että se on mielenkiintoista. Se on motivoivaa.

He pääsee tekemään siellä vähän sellaisia asioita, mitä he ei ehkä tavallisesti pääse tekemään, ja vaikka käytetään erilaisia ohjelmia ThingLinkiä tai jotain muuta. Sitten he pääsee tämmöisessä virtuaalisessa oppimisympäristöissä vaikka johonkin päivystykseen lääkehuoneeseen, missä he saa harjoitella vaikka lääkkeiden jakamista oikeassa ympäristössä, että on kuvattu 360-kameralla se virtuaalinen ympäristö ja siellä sitten he pääsee tekemään niitä tehtäviä. Eli se mahdollistaa semmoista asiaa.

Erityisesti tuossa korona-aikana se myöskin korostui, että silloin kun me ei aina päästy sinne oppimisympäristöihin, niin sitten me pystyttiin hyödyntämään myös tätä virtuaalista.  Tämmöiset erilaiset digipedagogiset ratkaisut, ne monipuolistaa, ja mä ajattelisin, että ne myös mahdollistaa opiskelijoille semmoisia yksilöllisiä oppimispolkuja. Opiskelijoinakin meillä on enempi, voi olla niitä oppimiseen liittyviä erilaisia oppimishaasteita ja se, että jotkut meistä tarvii enempi aikaa siihen oppimiseen, niin se tukee sitä asiaa. Mutta tietysti myös se, että opiskelijat tarvii siihen perehdyttämisen, että miten näitä ympäristöjä käytetään.

Ja jos mä ajattelen, yks semmoinen digitaalisuuteen ja teknologiaan tänä päivänä opiskelijoita ehkä auttava tekijä on se, että tänä päivänä opiskelijat pystyy myös hyödyntämään, että he voi ottaa haltuun jotain vaikka suomenkielisiä oppimismateriaaleja käyttämällä erilaisia käännösohjelmia, jotka on tekoälyyn perustuvia.

Siinä on myös sitten se toinen puoli, että jos opiskelijat liikaa alkaa käyttämään tekoälyä, että aina käännetään kaikki jollain tekoälyllä suomeksi, niin se voi kyllä sitten vaikuttaa vähän siihen suomen kielen oppimiseen.

Mutta kun he sanoo, että heillä vie hirveän paljon aikaa kääntää sanakirjan kanssa, niin kuin ennen meni, näitä jotain oppimismateriaaleja ja muuta, niin että opitaan myöskin sitä sanastoa. Tänä päivänä kyllä nää erilaiset tekoälypohjaiset ratkaisut auttaa opiskelijoita tosi paljon myös siinä oppimisessa. Että kyllä se mahdollistaa monenlaista ja monipuolistaa.

Ulla Paukkunen:

Kiitos tärkeistä näkökulmista. Nostit esiin opetustyön kannalta todella tärkeitä näkökulmia ja sieltä varmasti nyt nousi meille kaikille mieleen yksilöllisyys.

Ja myös se, että opiskelija tarvitsee perehdytyksen, jotta pystyy ja osaa käyttää näitä erilaisia oppimisympäristöjä ja digipedagogisia ratkaisuja. Emine, oletko havainnut oman työsi kannalta jotakin tähän kysymykseen liittyvää?

Emine Karakan:

No mun mielestä toi, mitä Pia nosti ja Ulla sä tosi ansiokkaasti kiteytit, niin toi yksilöllisyys. Nostaisin vielä tähän sen yksilölliset oppimispolut ihan siitä näkökulmasta, että jos miettii näiden kansainvälisten korkeakouluopiskelijoiden profiilia ja mikä se tällä hetkellä on, että suurin osa on perheellisiä.

Niin tietyllä tapaa näkisin, että tässä on myös potentiaalia sille opiskelijaelämän ja perhe-elämän yhteensovittamiselle, että usein puhutaan työelämä ja perhe-elämän yhteensovittamisväylistä, mutta tässä yhteydessä sitten näen sen myös potentiaalina sen koulutus- ja opiskelijaelämän ja perhe-elämän yhteensovittamiselle.

Ulla Paukkunen:

Aivan. Ja tästä voidaan jatkaakin vielä syvemmin siihen, että millä tavoilla kaksikielinen opetus voi vahvistaa maahanmuuttajien integroitumista yhteiskuntaan ja erityisesti sosiaali- ja terveysalalle?

Emine Karakan:

Luin tuossa tuon E2, melko tuoreen tutkimuksen ja siinä nousi, että suomen kielen taito nousi lähes jokaisessa haastattelussa keskeiseksi tekijäksi, mitä tulee sitten tuohon työpaikalle sopeutumiseen. Siellä nousi toistuvasti esille myös se, että se yhteisen kielen puute työpaikoilla voi aiheuttaa väärinkäsityksiä, toisinaan jopa konflikteja ehkä, jotka voisi sinänsä olla vältettävissä. Ja etenkin teollisuuden ja sote-alan edustajat nosti esille kielikysymyksinä myös tämän työturvallisuuden ja potilasturvallisuuden, että vähän mitä niin kuin Pia tuossa aikaisemmin myös jo totesi.

Ja me KEHAssa tehtiin viime vuonna myös selvitys hyvinvointialueille kansainvälistä rekrytointia koskien, ja sama tämä potilasturvallisuus nousi tässä meidän kyselyssä keskeiseksi asiaksi. Eli tietyllä tapaa se, että mitä vahvemmin sitä suomen kieltä pystyttäisiin sisällyttämään sinne tutkintoihin, niin näkisin, että sitä paremmat edellytykset ihmisillä on toimia tulevaisuudessa osana suomalaista työelämää, että näen sen kullan arvoisena sekä sille yksilölle itselleen että sille työelämän puolelle.

Pia Hagqvist:

Joo, mä ihan kyllä komppaan Emineä, mitä tuossa kommentoit. Ehkä mietin tässä vielä sitä, että työturvallisuusasiat tulee esille tähän kielen oppimiseen liittyen ja potilasturvallisuusasiat ja muut, ja mä aina mietin sitä, että siellä työelämässä myös opitaan semmoisia tärkeitä työelämätaitoja. Myös ohjaajat, kun he opettaa myös sitä ammatillista osaamista ja he tukee ammatillista osaamista, niin he myös tietyllä tavalla toimii tämmöisinä kulttuuritulkkeina siellä työelämässä, eli myös opettaa ihan niitä semmoisia konkreettisia työelämän sääntöjä, miten Suomessa työelämässä toimitaan ja miten pitää ilmoittaa, jos on sairaana ja miten meidän pitää tulla ajoissa työpaikalle aamulla ja tämmöisiä hyvinkin niin kun konkreettisia asioita.

Ja sitten tavallaan ohjaajat toimii myös tämmöisinä tulkkeina sinne potilaille. Että meillä on nyt täällä tämmöinen kansainvälinen opiskelija ja hän on tullut sieltä ja sieltä. He on siinä tavallaan tukena sitten myös sinne potilaisiin päin.

Minä lähinnä mietin tätä, että millä tavoilla me voidaan vahvistaa sitä integroitumista yhteiskuntaan. Niin kyllä me koulutuksella voidaan valmistaa niitä opiskelijoita sinne työelämään. Mutta sitten mä haluaisin myös nähdä sen näkökulman, että minulle on joskus itselle tullut tutkijana vähän semmoinen tunne, että opiskelijat tuli tänne, mutta me  unohdettiin vähän se työelämän valmistaminen.

Jotenkin myös se, että meidän myös tarvitsisi kouluttaa näitä ohjaajia. Heillä on tarve saada myöskin sitä opetusta ja koulutusta siihen tämmöiseen kulttuurisensitiiviseen ohjaamiseen ja siihen kulttuuri- ja kielitietoisuuteen ja että miten he voi tukea.

Ja sitten myös ihan siellä työyhteisössä se semmoinen työyhteisöjen ilmapiiri.  Mitenkä esihenkilöt siellä työyhteisössä suhtautuu kansainvälisiin opiskelijoihin, tuleeko heille, ottavatko he vastaan? Eli nämä on todella tärkeitä asioita, että myöskin se semmoinen sidosryhmäyhteistyö on valtavan tärkeätä, että me voidaan valmistaa opiskelijoita ja myöskin sitten ohjaajia, mutta että me ei saataisi myöskään unohtaa sitä työelämää, että joskus tuntuu, että me tehdään paljon opiskelijoiden eteen, mutta tämä tahtoo sitten vähän siellä unohtua.

Ulla Paukkunen:

Kiitos. Tämä oli todella tärkeä ja oleellinen pointti.

Ja voidaan sanoa, että kaksikielinen opetus, se ei ole vain sitä kielen oppimista ja se vain ei edistä sitä työhön siirtymistä opiskelijoiden kohdalla. Kaksikielinen opetus on myös kokonaisvaltaista valmistautumista työelämän vaatimuksiin.

Lopuksi kysyn teiltä molemmilta, mitkä olisivat kaksi konkreettista vinkkiä koulutuksen ja opetuksen järjestäjille kotoutumisen näkökulmasta? Emine ole hyvä.

Emine Karakan:

Joo, jos mä ottaisin ensimmäisen vuoron tässä yhteydessä.

No ensimmäiseksi mä haluaisin ehkä nostaa sen näkökulman, että kun meille tulee kansainvälisiä korkeakouluopiskelijoita, niin tavoitteenahan on se, että he jäävät tänne ja heidän osaaminen tulee sitten suomalaisen työelämän ja yhteiskunnan käyttöön.

Mut sitten kotoutumisen näkökulmasta näkisin, että on hyvä muistaa, että ihmiset ei kotoudu niin kuin korkeakouluihin, vaan ihmiset kotoutuu paikallistasolle ja useimmiten se on sitten kuntiin. Ja tutkimusten mukaan myös pelkkä tällainen opintojen aikainen kielikurssi ei välttämättä ole riittävää, ellei sitten lähdetä ihan siihen niin kuin tässä nyt mun mielestä tosi hyvin pilotoidaan sitä, että jos se on niin kuin intensiivisempää, mitä se tähän asti on ollut.

Mutta, että lähtökohtaisesti on tarvetta myös sille jatkotuelle ja sitten koko ajan, mitä Pia minun mielestä hyvin nosti esille, on tämä työelämäyhteistyö. Ensimmäisenä mä ehkä kannustaisin korkeakoulua tekemään tiivistä yhteistyötä työelämän kanssa, mutta sitten kotoutumisen edistämisen toimia ekosysteemin kanssa. Ja tällaisen pitovoiman näkökulmasta, niin kunnat ja työllisyysalueet on siinä keskeinen taho, jotka on hyvä pitää siinä kokonaisvaltaisessa kehittämistyössä oleellisesti mukana.

Toisena nostaisin ehkä sitten sellaisen, että kansainvälisille ja suomalaisille korkeakouluopiskelijoille mahdollistettaisiin tällaiset luonnolliset kohtaamiset. Elikkä vältetään sellaista siilouttamista, vaan mahdollistetaan sellaiset luonnolliset kohtaamiset, esimerkiksi jotkut yhteiset projektit tai muut, oleminen samoissa oppimis-ympäristöissä jne., jossa sitten ikään kuin jokaisella yksilöllä, jokainen yksilö pystyisi tuomaan ne omat osaamisensa ja vahvuudet siihen keskusteluun tai asiaan, mitä ollaan tekemässä. Koska itse näen, että kun se kohtaaminen ja yhdessä tekeminen perustuu sellaiseen yhteiseen tavoitteen saavuttamiseen, niin siinä yhteydessä itse asiassa syntyy sellainen aito, monikielinen ja -kulttuurinen, osallisuuden ja yhteisöllisyyden kokemus, joka kantaa pitkälle. Eli toisena nostaisin sen, että vältetään liiaksi tekemästä siilouttavia palvelupolkuja.

Pia Hagqvist:

Joo, mä voisin oikeastaan jatkaa tuosta, mitä Emine toit tosi hienosti esille tässä, tämän yhteisöllisyyden ja sen luomisen, että se tulee tosi paljon tutkimuksissa. Olin syksylläkin yhdessä konferenssissa liittyen sairaanhoitajakoulutukseen, tämmöisessä konferenssissa Singaporessa. Minulle jäi mieleen, tämä oli englantilainen professori, joka puhui tästä aiheesta, että koulutuksessa ei ole tarkoitus vain integroida opiskelijoita, vaan meidän pitää järjestää tämmöinen sense of bellonging, eli meidän pitää luoda sitä yhteisöllisyyttä. Eli sitä, että opiskelija ei vain integroidu siihen koulutukseen ja oppimisympäristöön, vaan hän integroituu siihen yhteisöön. Ja se yhteisöllisyys, niin se on merkittävämpi vielä opiskelijalle kuin tavallaan se muu tuki. Että hän kokee, että hän on osa jotain yhteisöä.

Ja tää on tosi mielenkiintoinen näkökulma mun mielestä, että meidän tulisi luoda sitä ja vahvistaa sitä semmoista, tai joskus ehkä mä oon ajatellut tämmöisessä niin kuin englanninkielisissä ja amerikkalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa on hirveän vahva tämmöinen Alma mater, että se on se oma korkeakoulu, että on logot ja on värit ja on kaiken maailman, mitkä liittyy siihen, et me ollaan osa tätä yhteisöä, me ollaan ylpeitä meidän korkeakoulusta. Niin tätä ehkä meidän pitäisi vielä jotenkin saada siihen korkeakouluyhteisöihin lisää, että et me ollaan niin kuin me, ja sitä yhteisöllisyyttä myöskin. Tuo mitä, Emine, toit hyvin esille tämän siiloutumisen estämisen. Myöskin sitä koulutuksissa just, että meillä on integroitua opetusta sekä kansainvälisille että suomenkielisille opiskelijoille, järjestetään eri opintojaksoilla jatkuvasti, ja se on tärkeää myöskin.

Se on sitä kotikansainvälistymistä suomalaisille opiskelijoille, ja sitten koska toisaalta he  aina kohtaavat toisensa siellä harjoitteluympäristössä ja tulevina työkavereina ja opiskelukavereina siellä, niin se on tosi tärkeätä. Että siitä mulla on vähän niin kuin  tutkijana huoli, että tälläkin hetkellä hyvin monessa eri korkeakoulussa tämä nursing-koulutus voi olla hyvinkin erillään, ja sitten se on ihan oma oma juttunsa ja sitten oma  semmoinen saareke jossain, ja sitten on suomenkieliset kantaväestöopiskelijat.

Näitä pitäisi saada korkeakouluissa enempi yhteen, että mä jossain meidän  kehittämispäivillä sanoin, mä totesin, että mulla on semmoinen haave, että kun Martin Luther puhui aina haaveesta, että joku päivä meillä olisi vain yksi koulutus ja siellä on kaikki, että meillä ei eriytettäisi.

Ja sitten missä tulee se kielenoppiminen, niin siihen saa tukea erikseen. Mutta meillä olisi vain yksi opiskeluryhmä, meillä ei olisi erillisiä ryhmiä. Se on se, mistä mä toivon, että tulevaisuudessa joskus voisi olla näin. Tämmöistä mä haluaisin itse pilotoida tutkijana.

Sitten ehkä se toinen asia on tämä sidosryhmä. Mä haluaisin sen sidosryhmien välisen yhteistyön ja sitten myöskin tämän kouluttamisen, että me ei unohdettaisi myös sitä. Mä tiedän, että nytkin on monet hyvinvointialueet, niin eurot on tiukalla, on budjettia ja talouden kanssa haasteita ja YT:tä ja muuta menossa, mutta että myöskin tämä, että koulutetaan näitä työpaikka- ja harjoitteluohjaajia ja luodaan niitä semmoisia yhteisiä foorumeita ja verkostoja, että missä vaihdetaan niitä tavallaan puolin ja toisin, mihin tarvitaan tukea siellä työelämässä ja mihin tarvitaan koulutuksen puolelta tukea.

Koska tänä päivänä iso haaste meidän kansainvälisten opiskelijoiden kohdalla on tämä harjoittelupaikkojen puute ja se on ihan koko, se on kansallinen haaste tällä hetkellä. Moni ammattikorkeakoulu, niin on todella hankalaa löytää niitä harjoittelupaikkoja ja joudutaan käyttämään hyvinkin luovia ratkaisuja, että mitenkä me saadaan mahdollistettua tätä niin, että me koulutettaisiin ja meillä olisi se hyvä semmoinen yhteistyö.

Ja ehkä vielä tähän kouluttamiseen semmoisena viimeisenä kommenttina, niin nyt mitä mä analyysia teen tästä omasta aineistosta kolmesta eri korkeakoulusta, niin myös hoitotyön lehtoreilla, jotka opettaa paljon englanninkielisissä ja kaksikielisissä koulutuksissa, niin heillä on myös tarve täydennyskoulutukseen. Että he kokee, että he tarvitsisivat lisää sitä semmoista kielellistä, kielitietoisuuteen ja tähän kulttuuritietoisuuteen, niin he tarvitsisi siihen myös tukea. Ja tällä hetkellä semmoista täydennyskoulutusta ei oikein ole tarjolla, että kyllä tässä on vielä paljon kehitettävää myöskin.

Ulla Paukkunen:

Kiitos.

Näihin kehittämisideoihin, yhteisöllisyyteen ja yhteistyöhön meidän onkin hyvä lopettaa tämä podcast. Paljon kiitoksia Pia Hagqvist ja Emine Karakan tästä antoisasta keskustelusta ja kuulijoille siitä, että olitte mukana.

Toivomme, että tämä keskustelu avaisi näkökulmia kotoutumiseen, kaksikielisen opetuksen mahdollisuuksiin sekä oppimisympäristöjen monimuotoisuuteen.